Minua vaivaa välillä sellainen oivallusta muistuttava tunne. Sen voisi otsikoida: " eihän tässä ole mitään järkeä." Yht`äkkiä elämä tuntuu merkityksettömältä ja tyhjältä. En ole varma, onko se jonkun mielenterveyden häiriön sivutuote vai suuri älyllinen oivallus. Yhtä aikaa elämä on kaunis ja korvaamaton sekä täysin järjetön ja ontto. Ihmiset ovat mestarillisia täyttämään tyhjyyden tunnetta työllä, olemalla lätkämutsi, kaahamalla autoilla tai makaamassa kauneusklinikalla.

Olen miettinyt asiat sillä tavalla, että olemme täällä sattumalta. Suurin osa meistä haluaa lisääntyä tai lisääntyy, synnyttäen tänne uusia tyhjyyden tunteen täyttäjiä ja haudalla itkijöitä.

Joskus työni tuntuu antoisalta ja tärkeältä. Mutta joinain päivinä voisin vain kävellä sieltä pois kenellekään mitään selittämättä. Jos joku jotain kysyisi, vastaisin että kaikki on järjetöntä. Avaruus, alkuräjähdys, kaiken etääntyminen toisistaan ja punkit.

Kun minut valtaa tämä -käsittääkseni universaali, mutta vaiettu tunne, alan puuhastella, jotta se menisi ohi. Suunnittelen pihahuonetta, maalaan taulun, katson netflixiä tai lämmitän saunan. Metsässä tai järven rannassa tunnen edes jotain merkityksellisyyden tunnetta. Olemalla osa luontoa, haistamalla sen tuoksut, katsomalla taivasta tunnen yhteyttä johonkin kokonaisuuteen, jossa minullakin on oikeus olla. 

Pitäisi varmaan mennä metsään tästä hölisemästä.