Tammikuun lumeton metsä on liukas. Rungot ja kepit, jotka metsätyökone on heittänyt polulle lepäämään maatuvat limaisina.

Olen lähtenyt jälleen metsään elämään ja parantumaan. Mikään ei kosketa tai hoida minua niinkuin metsä ja musiikki. Molemmissa alkukantaisuutta ja uutta aikaa.

Olen sairauslomalla kovien hartiakramppien vuoksi. Haluaisin olla aktiivinen ja kestävä, mutta en ole. Jos teen jotain tavallisuudesta poikkeavaa liian pitkään, yrittäen olla siis sinnikäs, niin saan hirveitä jumeja ja kramppeja sekä tulehduksia. Ne voivat johtaa koviin päänsärkyihin ja poissaoloihin töistä ja arjesta. Nyt olen tottelematon ja jätän kolmen eri lääkkeen kombon ottamatta ja lähden metsään. 

Olin tässä samassa metsässä eilenkin. Silloin valitsin kuunneltavaksi mielenkiintoisen podcastin. Nyt seurassani on Pariisin kevät. Usein kuljen ilman kuulokkeita. 

Kun kuuntelen suomalaista tai ruotsalaista heviä, saan käsitellyksi vihaa, aggressiota ja katkeruutta. Kun kuuntelen Pariisin kevättä, pääsen lähemmäs jotain syvää, luovaa ja kaunista. Podcasteja kuunnellessa saatan kuulla jonkun viisaan ihmisen selvittävän muutamalla sanalla jotain, jota olen yksin pohtinut enkä ole saanut sitä järjestykseen. Esimerkikisi, olen miettinyt miksi niiin usein ahdistus ja innostus kietoutuvat toisiinsa. Upean konserttikokemuksen jälkeen ylitsevuotava innostus on saattanut tuntua epämääräisen pahalta ja vaikealta käsitellä. Monet luovat ihmiset varmasti kamppailevat tämän tunneskaalan kanssa. Hieno maalausessio voi alkaa tuntua jotenkin liialta. Sam Harris aivotutkijana selitti, että ahdistus ja innostus ovat kemialtaan oikeastaan sama tunne, on vain kyse siitä minkä tarinan annat tunteelle. Tämä tuntui lohdulliselta.

Nousen ylös jyrkkää mäkeä ja tulen taas suuren kivimuodostelman päälle. Sammal ja ruskeat lehdet peittävät veden pyörittämiä kiviä. Kengänpohjien alla on 10.000 vuotta aikaa, sen alla ikuisuus. Tänne johtanut polku, joka alkoi ihmisen muokkaamasta soratiestä on muuttunut peurojen ja petoeläinten kapeaksi kulkuväyläksi. Se on kuin risuinen synnytyskanava, jossa saan varoa rikkomasta silmiäni ja teknisiä vaatteitani. Eevan antama heijastin on laitettava taskuun, ettei se repeä takista ja häviä tänne.

Ruotsalaiset rakensivat kivistä suuria pyhiä monumentteja. Täällä on samannäköistä, mutta tämän on muokannut jääkausi. Olivatko nämä kiviset alueet pyhiä mysteerejä tuhansia vuosia sitten? Tuntuu vähän pelottavalta ajatella, että liukastelen kiviröykkiön päällä, jonka syvyyttä en tunne. Mitä jos kivet lähtevät pyörimään aihauttaen ketjureaktion? Eivät ne lähde. Eivät minun painostani.

Supat ja pirunpellot seuraavat toisiaan ja menevät mielessäni sekaisin. Kuinka nopeasti autolla ajaakaan tämän metsäkolmion sivut, mutta kävellen täällä voisi viettää päiviä. Polkujen ja mäkien rihmasto on niin monipuolinen ja laaja, että eri reittivaihtoehtoja en elinaikanani pysty tarpomaan. Mietin, miten nahkavaatteeseen pukeutunut nuori äiti on löytänyt asuinpaikkaansa takaisin käytyään poimimassa vadelmia? Ehkä nuotiosavun avulla. Miten heimot ovat löytäneet toistensa luo? Miten on osattu kulkea rannikolta toiselle? Kun kaikki ympärillä on ollut joko metsää tai vesistöä. Perus-riihimäkeläinen eksyisi tänne päiviksi.

Alhaalla roikkuva harmaa taivas vie maisemasta ilmansuunnat. Varjo ei lankea minnekään. Joku osaa katsoa männynoksistosta tai muurahaiskeoista etelän puolen. Minulle se ei ole nyt välttämätöntä. Mukanani on koira jota minä muka johdan. Mutta jos me tänne eksymme, se on koira joka autolle löytää, en minä. Vaikka olen tässä blogissa suuntavaistoani kehunutkin. Eilen yritin "eksyttää"  itseni tarkoituksella. Olen siis kahden tien rajaamassa kolmiossa ja löydän täältä kyllä aina lopulta jonnekin. Mutta eilen lähdin tarkoituksella aivan kokemattomaan kolkkaan ja siitä syvemmälle. Kun tupsahdin polulle, en tunnistanut sitä pitkään aikaan. Kuulin vaimeasti autojen ääntä, mutta erehdyin tiestä. Lähdin vain kulkemaan leveää polkua ajatellen, että pakkohan minun on tämä jossain vaiheessa tunnistaa. Olin todella yllättynyt, että polku olikin yksi tutuimmista. Olen sillä kulkenut satoja kertoja. Mieleeni tuli metafora. Kun on tarpeeksi eksynyt, ei tunne tuttuakaan tietä vaikka sille tupsahtaa. Ajattelin tuntemattoman tiheikön vastoinkäymisiksi, masennukseksi ja ahdistukseksi ja leveän polun parantumiseksi. Menee hetki ennenkuin tajuaa, että maa on kovaa jalkojen alla ja on tutulla reitillä. Sen kun vaan jatkaa tarpomista. Joku löytää näistä kuvioista hengellistä ja uskonnollista kerrontaa. Minä valitettavasti en. 

Sydän hakkaa ihanasti kun lasken jyrkkää suppaa alas. Supan pohjalla oleva suo näyttää olevan jäässä. Vaalea matta harmaa vesi ei heijasta mitään. Auton mittari näytti viittä plus astetta, silti täällä on jäätä. Uskon tähän lääkkeeseen enemmän kuin sirdaludiin, vaikka se kolmioineen vie minut pehmeisiin iltapäiväuniin. Uskon joogaan enemmän kuin panadoliin ja ilmoittauduin huomiseen joogaan ja äänimaljarentoutukseen. Katsotaan nyt saako tätä valintaa katua.

Tiheä metsä alkaa vaihtua leveään polkuun jonka toisella puolen on tehometsää, kanervikot ja marjojen varvut. Metsästäjä-keräilijän maa vaihtuu viljelijän ja valloittajan maisemaan. Tulen rätinä ja havumajan savuinen lämpö vaihtuu kivikirveen ja metallimiekan koviin kilahduksiin. Ajattelen paimentolaisten väkivaltaa, keskiajan kohkaamista, höyrykoneen keksimistä ja sitä, kun ihminen löysi öljyn. Siitä aukesi taivaat ja helvetit, riippuu keneltä kysyt. Takaisin ei ole paluuta.

Tämä metsä on kuin aikakone. Voin pirupellolta tähytä kaukana näkyviä sähkölinjoja ja rautatietä. Jossain takana liikkuu autoja. Supan syvyyksiin niiden ääni ei kuulu. Korpin kraapiva ääni kylläkin. Nuo sähkölinjat ja rautatie vielä joskus puretaan vanhanaikaisina. Tulee tilalle jotain mitä me emme vielä käsitä. Kuka on aikamme Nikola Tesla, joka hulluudessaan senkin jo käsittää?  Ehkä joku joskus tulevaisuudessa kävelee jäkälän peittämän rautatiekiskon päällä ja ajattelee sinua ja minua, menneitä sukupolvia jotka niin hellyttävällä tavalla kulkivat toistensa ja toimensa luo fyysisissä kehoissaan. Niin majesteetillisten sähkölinjojen metallit käytetään johonkin aivan muuhun. Ehkä sisustukseen. "Rakenna itsellesi rento sähkölinjatalo", mainostaa julkaisu. Julkaisu joka ehkä aukeaa hologrammina lukijansa eteen, kun tämä antaa siihen ajatuksellaan luvan. Tai sitten kaikki tämä yksinkertaisesti vain peityy veteen.

Sulavan jään veteen, jonka pinnalla kivihiilen musta pöly kelluu ja kimaltaa.

Alkuveteen tai loppuveteen. Rippuu kuvakulmasta.

Ajattelen avaruudessa pyörivää vesipalloa. Vetovoima pitää pyörteisen, virtaavaan veden pallon pinnalla. Hioutuuko kaikki meille niin tärkeä ja tarpeellinen tuossa syvässä vedessä pelkäksi jauheeksi? Koriste-Buddhat, tekoperseet- ja ripset, sairaalat ja näköalatasanteet.

Ajattelen tässä metsässä usein elämääni, sen tilaa - en enää tarkoitusta. Ajattelen perhettäni ja ystäviäni. Rakastan heitä, mutta täällä tahdon olla yksin, tai koiran kanssa. Koira ei vaadi minulta mitään. Se ei vuodata minulle huoliaan eikä tarvitse mielipidettäni mihinkään. Ei ihme, että mitään kyselemätön susi ilmestyi ihmisen rinnalle. Terävine hampaineen ja syvän viisaan katseensa kanssa.