Näen paljon unia. Näen aika usein painajaisia. Viime yönä näin kamalaa painajaista. Olin ollut polvileikkauksessa ja siinä samalla kirurgi oli vaihtanut minulle uudet kasvot. Ne oli leukaperistä vähän liian suuret ja kursittu leukaluun kohdalta huolimattomasti kasaan. Nenä oli aivan erilainen kuin omani ja huulet olivat muhkeat. Ihan hieno naama se oli, vähän turvoksissa, mutta kun olisin halunnut pitää sen vanhan! Itketti kamalasti. Eihän kukaan tunne enää minua. Miksi että kysyneet ensin minun mielipidettäni? Kuinka halusinkaan palata entiseen, mutta se oli nyt täysin mahdotonta.

Sitten olinkin jo erään työkaverin puhuttelussa. Hän oli löytänyt jostain kirjoittamiani muistilappusia, niitä vaaleanpunaisia joissa on tarraa. Olin ihan hämilläni. Mistä nyt tuulee? Hän lätkäisi yhden lapun eteeni. Siinä luki joitain työhöni liittyviä asioita kauniilla käsialalla. Sitten hän lätkäisi seuraavan. Samantyyppinen lappu, mutta vähän huonommalla käsialalla. Seuraavaksi hän aika vihaisena esitti minulle kirjoittamani muistilapun, jossa oli epäselvää kirjoitusta. Hän pyysi minua selittämään, miksi kirjoitan hyvää käsialaa kun Matti on kanssani työvuorossa, mutta huonompaa kun Peter on kanssani töissä. Ja miksi teen hirveää käsialaa kun hän on kanssani työvuorossa? Olin hädissäni ja vihainen. Pengotaanko täällä jo roskiksia ja luetaan minun lunttilappuja?  Se kuulustelu ja painostus tuntui ihan -painajaiselta.

Olen joskus kuullut radiosta, jonkun unitutkijan haastattelusta, että unia ei pidä tulkita, vaan tarkastella niissä koettuja tunteita. Koin ainakin pettymystä, suuttumusta, luopumisen tuskaa, epäoikeudenmukaisuutta ja hätää.

Onko palaveripäivät oikeasti jo noin pelottavia, että edellisenä yönä näkee kamalia painajaisia? Olisiko aika nostaa kissa pöydälle ja lopettaa se näennäisen huoleton suhtautuminen asioihin, jotka painavat mieltä? 

Nimet tekstissä on muutettu.