Kun aloin kirjoittamaan tätä blogitekstiä, ei mielessäni ollut mitään selkeää kokonaisuutta. Vain hajanaisia ajatuksia ja uteliaisuutta mielen ilmiöihin. Huomasin tekstin ilmestyessä ruudulle, että vieläkin on aika käsitellä syömishäiriön jälkimaininkeja. Lakaista viimeisetkin roskat maton alta.Tästä kirjoittamisesta on tullut terapeuttinen väline. Vihdoinkin minusta tuntuu, että oikeasti pystyn lopettamaan itseni kaltoin kohtelun pysyvästi. Halusin tässä tekstissä esittää linkin aivopesun ja syömishäiriöiden välillä. Toivottavasti ajatus aukeaa edes jotenkin myös lukijalle.

Kuinka helppoa aivopesu oikein on? Katsoin toisella silmällä jotain dokumenttia Pohjois-Koreasta. Toimittaja totesi, että itsekin ostaisi aatteen varmasti jos oleskelisi maassa muutaman kuukauden. Niin vahvaa ja jokapaikasta pursuavaa on propagandakoneiston tuote. Myönnän, että jouduin korjaamaan omaa käsitystäni Pohjois-Korean katukuvasta. Ihmiset olivat pukeutuneet yksilöllisesti ja heidän kasvoiltaan näkyi aidolta vaikuttavia tunteita. Toki arkkitehtuuri oli surrealistista ja kommunistisen monotonista, niinkuin olin kuvitellutkin. Kadulla ajoi auto, jossa oli katolla kaksi kovaäänistä. Niistä kantautui kimeää kertausta, jota ihmiset ovat kuulleet jo kohdusta asti. Miten on onnistuttu rakentamaan yhteiskunta, jossa on toisen ja kolmannen polven aivopestyjä ihmisiä? Missä vaiheessa soraäänet vaimenevat lopullisesti? Kuinka kyseenalaistaminen kukistetaan kollektiivisesti? Väkivallalla tietysti ja varmaan melko yksinkertaisilla psykologisilla menetelmillä. Tarvitaan tarpeeksi toistoa. Toistosta tulee totuus.

Sitä mielellään ajattelee, että olisi itse jotenkin poikkeuksellinen. Että vaikeissakin olosuhteissa pystyisi ajattelemaan kirkkaasti ja olla osallistumatta esimerkiksi kansanmurhiin. Tätä on tutkittu ja valitettava tosiasia on, että me kaikki kykenemme osallistumaan niihin. Ihminen pystyy esineellistämään toisen ihmisen. (Ja toisen eläimen. Tähän perustuu esimerkiksi eläinten tehotuotanto.) Se on kauhistuttava ajatus. 

Viime päivinä mielessäni on pyörinyt kolme asiaa, joiden välille yritän rakentaa aasin kestäviä siltoja.

Yksi niistä on Pohjois-Korean kaltainen aivopesty kansa. Kokonainen kansa. Toinen asia on kehopositiivisuus ja -negatiivisuus. Kolmas asia on Sam Harrisin tutkimuksen ja kirjojen aihe, vapaa tahto. Se on kuulemma illuusio. Se mitä kuvittelet nyt ajattelevasi, onkin aivojen sinulle syöttämä ajatus. Se mitä kuvittelet juuri nyt tapahtuvan, on vain aivojen muisto siitä mitä tapahtui hetki sitten. Nyt oli kuulemma 0.3 sekuntia sitten. Sam Harris on neurotieteilijä, filosofi ja kirjailija.

Vapaan tahdon puute on käsitteenä hyvin hankala ja ahdistavakin. Kyseessä on mm. se, että aivot ovat jo päättäneet asioita, kun me vielä luulemme pohtivamme eri vaihtoehtoja. Tämä vapaan tahdon puute täytyy liittyä jotenkin aivopesun yksinkertaisuuteen. Vastaus lienee evoluutiopsykologiassa. Ihminen oppii matkimalla ja se mekanismi voi olla meille myös tuhoisa. Me joskus matkimme kyseenlaistamatta sitä, mitä matkimme.

Miten se kehonegatiivisuus tähän sitten liittyy? 

Yle-Puheella on menossa ohjelmasarja nimeltä vaakakapina. Se alkoi tietääkseni nimellä läskikapina ja ohjelmaa kuunneltuani otin toimittajaan yhteyttä. Huomautin, että sana läski on nimittelevä ja halventava, sekä harhaanjohtava. Eivät kaikki painavat ihmiset ole läskejä. Ilmeisesti joku muukin otti yhteyttä, kun nimi vaihtui vaakakapinaksi.

Yhteen vaiheeseen päätin lopettaa kertakaikkiaan kaikkien kehokeskeisten aihepiirien seuraamisen, mutta vaakakapina on mielenkiintoinen. Siinä puhutaan paljon järkeä ja lohtua. Järkeä lääkäreiden, työterveyshoitajien, kouluterveydenhoitajien, fitness-gurujen ja vaatemarkkinan hölynpölyä vastaan.

Otetaan esimerkki. Kävin työterveystarkastuksessa noin 40 vuotiaana. Lääkäri hämmästeli näytöllään olevia veriarvojani. Hän ei ollut ikinä, ei opiskeluaikoina, eikä työurallaan nähnyt niin hienoja rasva-arvoja. Olin kuulemma ällistyttävän terve, enkä kuulemma kuole ainakaan aivoinfarktiin. Verenpaineeni oli "kuin kolmekymppisellä" ja minulla oli "urheilijan syke". Olin siinä vaiheessa elämääni ehkä noin 12 kiloa "ylipainoinen". Kun meillä sitten vaihtui työterveysfirma, kävin toisella lääkärillä. Hän yllättäen puuttui painooni. Hän sanoi, että painoa voisi vähän pudottaa. Uskalsin kysyä, miksi? Minullahan on kaikki laskettavissa olevat arvot huippuluokkaa. Hän vähän kohautti olkapäitään ja sanoi, no sinun voisi helpompi olla. Ongelma oli siis esteettinen.

Helpompi olla. Kun minulla oli ihan helppoa olla tuolloin muutenkin. Ainakin fyysisesti. Kummasti tuon kommentin jälkeen oli henkisesti vähän vaikeampi olla.

Minulle on 16 -vuotiaasta asti enemmän tai vähemmän huomauteltu painostani. Olen kaksi kertaa laihduttanut ns. normaalipainoon. Joka ei todellakaan ollut minulle normaalia. Toisella kerralla kun olin normaalipainoinen, kävelin rivakasti  töihin ja takaisin reilun kahden kilometrin matkan, tein raskasta ulkotyötä päivät ja iltaisin olin omakotitalon työmaalla, sekä  tein vielä 6-10 kilometrin kävely- tai juoksulenkin lähes joka päivä. Pyöritin viisihenkisen perheen arjen siinä sivussa. Oli ihanaa olla "normaali". Pystyin ostamaan kaupasta vaatteita. En inhonnut peilikuvaani. Silti koin olevani hieman epäsuhta ja toivoin olevani vielä urheilullisempi ja lihaksikkaampi. En syönyt rasvaa tai herkkuja ollenkaan. Kehoni oli taatusti hälytystilassa.

Mitä helvettiä oikeasti?

Olen tajunnut viime kuukausien aikana, että olen ollut jollain tavalla aivopesty. Kaduilla ovat ajaneet autot, kovaääniset katollaan: "KESÄKSI KUNTOON!   RASVANPOLTTOJUMPPAA!   KEVYTKOLAA, KEVYTRASVAA, KEVYTJÄÄTELÖÄ!  REISIVAKO ON KAUNISTA!   SOLARIUMKORTTI NYT ALENNUKSESTA!   LAIHDU TAI KUOLET YKSINÄISENÄ"

Lapsesta saakka meille 70-luvulla syntyneille on salakavalasti kaupattu kuvaa hoikasta ja menestyneestä, seksikkäästä naisesta. Pienen pienikin makkara vyötäröllä on ollut synti ja häpeä, josta on päästävä eroon kaalikeittodietin tai lentoemännän ruokavalion avulla. Säärien pitää olla pitkät. Kaulan siro. Asennon siveä mutta seksikäs. Pitää olla haluttava mutta ei huorahtava. Pitää olla rokahtava, poikamainen, mutta isorintainen. Pakarat ei saaneet 80- luvulla erottua reisistä. Se oli LÄSKIN merkki. Läski piti peittää pitkillä, löysillä paidoilla.

Missikisoja katsoi telkkarista kaikki. Ja miten niitä ihmisiä arvosteltiin!  Huono ryhti. Rumat hampaat. Liian laiha. Kävelee rumasti. Maalainen. Teennäinen.

Sairasta! KAIKKI kauneuskilpailut pitäisi lopettaa tällä sekunnilla!

Yläasteikäisenä oli jo itsestään selvää, että pitää näyttää Jane Fondalta. Jos ei näytä , se on oma syy. Kukaan ei ikinä, missään, puhunut perintötekijöistä. Jopa Suosikin lääkäripalstalla kysyttiin, olenko sopiva kun painan näin ja mittaa on näin. Hirveää! Eikö kukaan aikuinen kyseenalaistanut, että mennään  satasta metsään jos nuoret ovat näin epävarmoja kehostaan? Ehkä jotkut harvat, mutta painoindeksi ja hullut ruokavaliot olivat jo täällä.

Nuorena aikuisena sain kuulla iljettäviä kommentteja kehostani ventovierailta miehiltä. Kato mikä perse, hyi vittu mikä perse. Huora. Lehmä. Sika. Läski. Hampparinmyyjä. Pari kertaa minua on kuvattu videokameralla miesporukasta ja hörötetty ääneen, että ei vittu mikä perse.

Ohi kiitävästä amerikanraudasta on näytetty minulle paljas peffa, ja sen jälkeen levitetty kädet niin auki kun mahdollista. Kun olen ollut pyöräilemässä. 

Rakastapa siinä omaa kehoasi, kun tuollaista kuulee vuodesta toiseen. Jossain vaiheessa lopetin kokonaan ulkona käymisen. En kestänyt enää sitä nimittelyä. En osannut nousta sen yläpuolelle. Enkä koskaan ollut ravintolassa humalassa tai pukeutunut mitenkään rivosti. Pelkkä läsnäoloni herätti mielipiteiden pitelemättömän myrskyn joissain yksilöissä.

Olen sairastanut bulimian  ja kaksi kertaa masennuksen. Olisinko säästynyt niiltä, jos olisin elänyt erilaisen kehokuvaston keskellä? Jos vähälahjaiset juntit olisivat jättäneet huutelunsa huutamatta? 

Oliko 1970 - 1990 luvuilla televisiossa yhtäkään rotevaa kuuluttajaa? Oliko muuten yhtäkään lespaavaa tai ärrävikaista toimittajaa? Hörökorvaista laulajaa? Oliko yhtäkään näyttelijää jolla on iso rako hampaiden välissä? Näkyikö elokuvissa kenelläkään selluliittiä? Roikkuiko rinnat kenelläkään muulla, kuin komediahahmolla tai puoliksi salaa kuvatulla henkilöllä jossain dokumentissa? Muistatteko Anttilan ja Hobby Hallin kuvastot?  Muistatteko Biz Buin aurinkorasvamainokset? Entä sen sukkahousumainoksen, jossa naisella on 150 cm pitkät jalat? Missä olivat tavallisten ihmisten kuvat? 

 

On oikeastaan ihan ymmärrettävää, että noin sinnikkään kuvapropagandan myötä kuvittelin, että olen epäkelpo, ruma ja ei -toivottu. Vaikka minua rakastettiin. Joskus järjen valo tuikki varovasti pimeässä, että jotain on nyt pielessä, kun ahdistaa vaikka kaikki on hyvin. Enkä osaa olla siitä kiitollinen. Itketti, kun oli niin ruma ja itketti kun oli niin etuoikeutettu, eikä osannut nauttia siitä. Järki ja hulluus väänsivät kättä.

Minulla oli nuorena keho joka hienosti söi ja paskoi, nukkui ja oli hereillä, rakasti ja rakasteli, tuli helposti raskaaksi ja imetti ilman ongelmia. Kehoni juoksi, ui, pyöräili, venytteli ja jumppasi. Kehoni hoiti hommansa upeasti! Mutta mielikuva kehosta oli vääristynyt. Kiitos siitä Music TV, Anttilan kuvastot ja elokuvateollisuus. Elokuvaan kelpasi pyöreä tyttö esittämään typeryksen roolin. Punatukkaiset olivat joko nörttejä tai seinäkukkasia.

Kuinka rohkea mieheni olikaan, kun ihastui punatukkaiseen, pisamaiseen, pienirintaiseen ja pyöreäposkiseen tyttöön. Ei minunlaiseeni kenenkään olisi pitänyt ihastua.

Nyt hävettää ja naurattaa yhtäaikaa! Miten ihmeessä kaikkien ihmisten pitäisi näyttää huippu-urheilijoilta six packeineen, kun kaikki huippu-urheilijatkaan eivät näytä huippu-urheilijoilta. 

En halua ollenkaan vähätellä liikuntaa tärkenä osana terveyttä ja hyvinvointia. Rakastan liikkumista. Mutta liikkuakseen ei tarvitse näyttää Sm-tason uimarilta, eikä Jane Fondalta. Se mainosten kuvasto ja miesten huutelu sai minut jossain vaiheessa uskomaan, että olen väärän näköinen esimerkiksi kylplään. En käynyt vuosikausiin uimahallissa, enkä julkisilla rannoilla, koska olin sekaisin ja koska luulin että ne paikat on vain hoikille ihmisille. Minuun oli aivopesty käsite bikinivartalosta ja rantakunnosta. Kuinka inhoankaan noita kahta sanaa nykyisin. 

Kun aloitin hieman aktiivisemman pyöräilyn vähän yli kolmekymppisenä ja jälleen "ylipainoisena", pyytelin jotenkin anteeksi olemustani. Olin hankkinut pyöräilyshortsit, ja tunsin tekeväni jotain julkeaa ja häpeällistä pukeutumalla niihin. Niin tiukkasti oli verkkokalvoille syövytetty kuva oikeasta kropasta. Eihän tällä kropalla pitäisi edes pyöräillä. Tein kyllä kovasti työtä että jättäisin nuo ajatukset mielestäni pois ja keskityin pyöräilyn tuomaan kaikkeen ihanaan ja positiiviseen.

Jos ihmiskuntaa tarkkailee ulkoavaruudesta joku älyllinen olento, mahtaa se ihmetellä meidän prioriteetteja. Yksi maailman kuuluisimmista naisista on kuuluisa siksi, että hänen pakaransa muistuttavat kahta koripalloa. Meanwhile in sience: keksitään uusia lääkkeitä vakaviin sairauksiin, kehitetään uusia energiantuottamismenetelmiä ja löydetään vakavaa perinnöllistä sairausta aiheuttava geeni, mutta miljardi ihmistä tuijottaa itseään peilistä, onko heillä oikeanlaiset tissit, pakarat tai vatsalihakset.  Tämän täytyy olla todiste vapaan tahdon puutteesta.

 

Mikä mantereita halkova tragedia tästä kehokuvastosta aiheutuikaan. Ihmiset ovat päätyneet syömishäiriöihin, viiltelyyn, avioeroihin ja itsemurhiin, kun eivät ole mahtuneet tuohon kapeaan kauneuskatalogiin. On ollut helpottavaa ja surullista kuulla radiosta, kun ihmiset ovat kertoneet tarinoita elämästä kehokeskeisessä maailmassaan. Moni muu on ollut yhtä sekaisin kuin minä. Enemmänkin! Sieltä ei ole helppoa, eikä nopeaa nousta. Se vaatii paljon työtä ja toistoa. Se vaatii tahtoa, vaikka Sam Harris sanoisi ettei se ainakaan vapaata ole. Ei se riitä, että joku sanoo, että olet kaunis. Sitä ei usko, tai se unohtuu tai peittyy vihaan ja häpeään. Sieltä pitää tulla pois poistumalla kehokeskeisestä ajattelusta. Mitä väliä sillä on, olenko jonkun mielestä hirveä vai tavallinen vai kaunis. Ei tässä ole tarkoitus kaikkien kanssa paritella. Ei minun tarvitse viehättää ketään.

Yksi käänteentekevä tapahtuma elämässäni on ollut koiran hankkiminen 39 vuotiaana. Koiran kanssa harrastaessa sain ajatukset pois kehostani ja siitä miltä näytän. Kaikki olivat koirakentällä koiren ja niiden koulutuksen vuoksi. Sai edes hetkeksi pään pois sieltä, ennenkin mainutusta, omasta perseestä.

Toinen käänteentekevä tapahtuma elämässäni on ollut Esko Valtaojan haastattelu Yle-Puheella. Hänen ajatuksensa vangitsivat minut. Ostin tai lainasin saman tien kaikki hänen kirjansa ja kirjoitin hänelle sähköpostia. Hän vastasi.

Esko Valtaoja sai uteliaisuuteni heräämään moniin asioihin. Hän sai minut, matalasti koulutetun ja vähän lukevan ihmisen tutustumaan muihinkin kirjailjoihin ja tieteen tekijöihin. Siitä radio-ohjelmasta lähti käyntiin prosessi, joka on rikastuttanut elämääni valtavasti. Koko maailmankuvani on muuttunut tuon radio-ohjelman myötä.

Eskon viesti oli, ihmettele, kysy, kyseenalaista, ajattele, lue, opettele, väittele ja laita hanttiin. Ja se viesti, että moni asia on oikeastaan hyvin, vaikka uutisvirtamme täyttää katastrofit.

Mutta tässä tieteen ihannoinnissa ja popularisoinnissa piilee siinäkin vaaransa. Onko älykäs uusi laiha? Pitääkö meidän vihata itseämme, kun matikka on vaikeaa, emmekä puhu sujuvasti kolmea kieltä?

 

 

Kannustan vahvasti kehopositiivista liikettä, olen saanut siitä paljon tukea.

Suren menetettyjä ihmishenkiä, jotka tämä sairas kehokeskeisyys on vaatinut.

Harmittelen, että tuhlasin nuoruudessa niin paljon aikaa ja energiaa turhuuteen.

Innostun ajatuksesta, että kasvaa uusi sukupolvi, joita ei kehuta tai moitita heidän ulkonäkönsä tai ominaisuuksiensa vuoksi.

Hämmästelen tuon aivopesun yksinkertaisuutta ja helppoutta. Tarpeeksi vaan toistoa ja kuvastoa ja ihminen luulee mitä vaan suuresta johtajasta tai omasta peilikuvastaan.

Ihailen ihmisiä, jotka huoneeseen astuessaan eivät edes kiinnitä huomiota toisten kehoihin, eivätkä koskaan arvostele ketään ulkomuotonsa vuoksi.

Haluan muistuttaa, että on kiinteitä, kauniita ja lihaksikkaita ihmisiä, jotka eivät voi sille mitään. Antaa heidänkin olla vapaat arvostelusta ja arvioinneista.

Kannattaa huomioida, että on olemassa myrkyllisiä ihmissuhteita jotka ovat kuin bensaa syömishäiriöisen liekkeihin. Sellaiset suhteet tulee katkaista, jos mahdollista. Vaikkapa työpaikkalääkäriin, jos hänellä ei oikeasti ole mitään järkevää sanottavaa.

Mielikuvissani  syötän noroviruksen kaikille miehille, jotka ovat ottaneet oikeudekseen halventaa kehoani julkisesti.

Ripuli olkoon helvetillinen. Oksentakoon peräaukkonsa.