Jos jossain nyt palaisi tavaratalo, vaikka Prisma, niin surisiko kukaan niitä tavaroita? Voi voi kun nyt siellä paloi niitä pussilakanasettejä,Muumimukeja ja kynttilänjalkoja. Mutta kun joku hiessä ja paniikissa ostaa sen pussilakanasetin jollekin toiselle lahjaksi, niin se tavara muuttuu -paitsi samantien rahallisesti lähes arvottomaksi-, jollekin mahdollisesti tunnearvokkaaksi. Kun siivoamme kaappeja, niin Ylöjärven tädin ostamista arctican kahvikupeista ei voi luopua, koska tunnearvo. Mikä tunnearvo? Se on kahvikuppi! Jota ei käytetä käytännössä koskaan. Ja se tädin tunne ja tarkoitus minua kohtaan oli ja meni. Sitä ei voi muuksi muuttaa. Se hetki, kun sain syntymäpäivälahjan, jossa vaaleanpunainen lahjanauha Fiskarsin saksilla kiharrettu, oli totta. Minua oli ajateltu. Ne hetket kun minua oli ajateltu teki minusta minut. Jos nyt taikasauvan heilautuksella talostani häviäisi kaikki kahvikupit, kaitaliinat, kellot ja virsikirjat, en edes huomaisi koko asiaa ehkä vuoteen. (Sinikoiden häviämisen huomaisin koska ne on lasivitriinissä)  Jotakin en huomaisi ehkä ikinä. Silti, niistä tavaroista on tosi tosi vaikea luopua. Voiko tästä päästä järjellä yli? Tältäkö hamstraajista tuntuu jokaisen purkan ja linnanmäkirannekkeen kohdalla? Siis ensin tavara on Prismassa. Sitten se on kassalla. Mitä siitä sen jälkeen tulee?