Kaikki me varmaan olemme joskus marisseet äidille, että ei ole mitään tekemistä. Useinhan se tarkoitti sitä, että ei ollut ketään jonka kanssa tehdä jotain. Siis lapsena. Tilanne on kohdallani kääntynyt päälaelleen. Minulla on liikaa tekemistä. Varsinkin yksin. Täällä tarvehierarkian huipulla voi joskus tulla tilanne, että ei "ehdi" tekemään kaikkea mihin on mahdollisuus. Tai viitsi. Tai jaksa.

Työn, unen ja välttämättömien kotitöiden jälkeen voi olla niin väsynyt ja keskittymiskyvytön, että valitsee sohvan ja kaukossäätimen. Sohvakooma on olotila, johon ajaudun toisinaan, varsinkin talvella. Pystyn myös katsomaan Netflixiä putkeen kuusi tuntia. Käyn välillä vain tekemässä itselleni jonkun ruoka-annoksen, käyn vessassa ja ulkoilutan koiran. Suon itselleni sekä sohvakooman, että Netflix-putken. Niillä on pieni eroavaisuus. Netflix-putkeen ryhtyessä pitää olla hieman keskittymiskykyä. Täytyy pysyä kärryillä, mitä sarjassa tapahtuu. Sohvakoomassa menee Gordon Ramseykin.

Mitä ihmiset tekivät ennen telkkaria, kun he olivat työstä uupuneita? Laiturikooma? Tuijottivatko he vain kaukaisuuteen vai kutoivatko luokattoman huonoa sukanvartta? Ehkä ammoin ei ollut sellaista ongelmaa. Kaikki aika ja energia meni ravinnon hankkimiseen ja asumispuitteiden ylläpitoon. Ei kun ei sittenkään. En usko tuota itsekään. Ihmiseen on koodattu taju siitä, milloin vain ollaan ja öllötellään. Olen aivan varma, että luolamies ei mennyt heti ruoan jälkeen kävelylle, jotta hänen sokeriainneenvaihduntansa käynnistyisi. Luolamies ei tiennyt haiman olemassa olosta, mutta tunsi kroppansa ja tarpeensa niin, että köllötti karhuntaljalla röyhtäillen, edes tietämättä että siitä voisi olla "huono omatunto".

Tänään tein yhdeksän ja puoli tuntisen päivän. Taas satoja ihmisiä. Taas yksi pyörtyi, yksi sai paniikkikohtauksen ja kaksi hyperventiloi. Vaihdoin jalkineet toisiin kesken päivän, että jalat ei väsyisi. Makasin kahden vihkimisen välissä lattialla jalat pystyssä ja tottapuhuen joogasin hetken. Yritin syödä järkevästi ja ulkoilua tuli luonnostaan. Mutta silti töistä päästyäni olen aika poikki. Ehkä se tasaisen rauhallinen valppauskin vie ihmiseltä mehut. Ja se, kun itse pitää olla se rauhallinen ja järkevä, vaikka ei aina siltä tunnu.

On niin paljon kaikkea mitä haluaisin tehdä. Sellaista, johon tahdon paneutua rauhassa. Haluaisin maalata. Olen tehnyt poismuuttaneen tyttären huoneesta itselleni maalaushuoneen. Neitsytmaalaus on vielä tekemättä. Minulla on pari aihetta mielessä.

Viime kesän ulkomaanmatkan valokuvat on liimamatta kansioon. Kyllä! Minä teetän vielä paperikuvia. Otan matkalla 400 kuvaa, joista teetän ehkä 100 ja liimaan ne kansioon matkalippujen, museon sisäänpääslippujen ym kanssa. Enhän enää edes muista kunnolla , missä järjestyksessä menimme minnekin.

Haluaisin uppoutua kirjaan, mutta tuntuu että siihen ei koskaan ole aikaa. En ymmärrä millä ajalla ihmiset lukevat. Pekka Himanen lukee kuulemma yhden kirjan päivässä! Olen varma, että Pekka Himanen joko lukee yhden kirjan päivässä TÖISSÄ, tai Pekka Himasella käy taluoudenhoitaja. Niin tai näin, minun lukemiseni etenee korkeintaan vauhtia kirja per kaksi viikkoa. Nytkin on yöpöydällä Hemmingway ja Katja Kettu jotka piti lukea kesälomalla, joka meni jo.

Haluaisin pyöräillä. Hoitaa pihaa. Ommella vaatteita. Pestä matot matonpesupaikalla. Käydä kaatopaikalla. Leipoa miehelleni synttärikakku. Kirjoittaa tätä blogia. Uppoutua historiadokumentteihin. Pestä talon ikkunat.Järjestää kaikki vaatekaapit. Käydä kylässä. Tavata kavereita. Värjätä hiukset. Kirjoittaa matkapäiväkirjaa viime matkasta.

Tunnen olevani hirveän etuoikeutettu. Minulla on vaikka mitä tekemistä. Voisin sivistää itseäni ja hoitaa kuntoani, jos vain saisin aikaiseksi.

Hikipajalla 15 tuntisia työpäiviä tekevä voi vain unelmoida kaikesta siitä, mitä minä en vain saa aikaiseksi.

Äiti, mulla on liikaa tekemistä!