Mitä me oikein juhlimme, kun me juhlimme? Miksi noudatamme tapoja, joiden taustoja emme itsekään ymmärrä?

Kun perheeseen syntyy vauva, on onnittelujen määrä ja vilpittömyys korkeinta luokkaa. Ihmisellä on tarve solmia pitkäkestoisia kiintymyssuhteita ja lapsen syntyessä tuo tarve tyydyttyy. Vauvat ovat melkein kaikkien mielestä suloisia ja perhetapahtuma on yleensä onnellinen. Kotiin tulee kortteja ja kukkia, ehkä pieniä pehmeitä pakettejakin. Kunpa nuo huomionosoitukset sisältäisivät sanattoman viestin, autan ja tuen sinua kun olet väsynyt ja tarvitset tukea. 

Kun vauva saa nimensä, on sitä tapana juhlistaa kulttuurissamme jotenkin. Usein ihmisillä menee sekaisin kristillinen kastetilaisuus ja nimen antamisen juhliminen. Toki nämä kaksi yhdistyvät näppärästi niin sanotuissa ristiäisissä. Vauva liitetään seurakunnan jäseneksi ja "jumalan perheväkeen", kuten pappi sen sanoo. Kummit seisovat kaaressa vauvan ympärillä, siunaavat häntä ja tahtovat tukea häntä kristityksi kasvamisessa. Käsi ylös kuinka moni on opettanut kummilapselleen rukouksia tai muokannut hänen maailmankatsomustaan suuntaan jota seurakunta toivoo?  Veikkaan, että siinä kaaressa seistään yleensä perinteen vuoksi, eikä tuota kasvatuksellista vastuuta moni ota kantaakseen. Kummi on kulttuurissamme oikeastaan vanhempien kaveri tai tärkeä sukulainen. Kummiksi pyytäminen ja suostuminen vahvistaa aikuisten välisiä suhteita, mikä on sekin lapselle hyväksi. Oli ihanaa pienenä lapsena puhua kummisedästä. Hän oli juuri minun kummisetäni ja minä juuri hänen kummityttönsä. Ainoa kristillinen kasvatusteko jonka kummisedältäni sain, oli virsikirja jonka sain rippilahjan yhteydessä. Rippilahja oli niin iso tukku rahaa, että sain sillä ostettua himoitsemani stereonauhurin. 

Rippijuhla on suomalaiselle nuorelle iso juttu. Voi pukeutua kauniisti, olla huomion keskipisteenä ja saada moporahaa. Rippikoulussa voi rauhassa miettiä jumalasuhdettaan ja keskustella tärkeistä asioista muiden nuorten kanssa.

Mitä rippijuhlassa oikein juhlitaan? Se on Suomessa yhä tosi vahva perinne. Nuorta onnitellaan, mutta mistä? Konfirmaatiossa on kysymys oman jumalasuhteen vahvistamisesta ja sitoutumisesta kristittyyn elämään. Siitäkö me nuorta onnittelemme? Miksei kukaan sitten sano, onnea kun olet vahvistanut jumalasuhteesi? Onnitellaan vain ympäripyöreästi ripille pääsyn johdosta. Onko kyseessä rituaali, jolla osoitetaan olevan osa joitain ryhmää ja todistetaan, ettei ole jotain toista?

Kyseessä on aikuistumisriitti, joka on perua ihmisen alkuhämärästä lähtien. On mielenkiintoista ja hienoa, että tuo perinne jatkuu ihmislajin keskuudessa, vaikka sen muodot vaihtelevat. Meillä ketään ei ympärileikata, eikä kenenkään hampaita kiskota irti aikuistumisen merkiksi. 

Oma lapseni on käynyt uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattoman Prometheus-leirin ja se oli hänelle valtava elämys. Prometheus- leirille, eli protulle, tulee nuoria ympäri Suomea. Todennäköisesti nuori ei tunne ketään muuta leiriltä, ellei ole nimenomaisesti hakeutunut leirille jonkun kaverin kanssa. Kun ketään ei tunne, omassa luokkahuoneessa puetut pakkopaidat voi riisua ja olla ihan oma itsensä. Ennakkoluulot toisista voi unohtaa. Kun protu-leirin käynyttä nuorta onnitellaan, mistä häntä sitten onnitellaan? Onnea kun uskalsit lähteä tuntemattomien kanssa viikoksi metsään. Onnea kun uskalsit puhua ja kuunnella. Onnea kun olet siirtynyt aikuisuuteen. Onnea kun olet juuri tuollainen kuin olet.

Kun naimalupa on saatu, tai siis saahan sen ilman initaatioriittiäkin, ja ikää on tarpeeksi, saattaa päästä naimisiin. 

Häät ovat ehkä kummallisin juhla sisällöltään. Minusta on jotenkin huvittavaa, että aikuiset ihmiset sulloutuvat tyllien sisään ja peittävät itsensä satiinilla ja harsolla. Se on niin kaukana tästä todellisuudesta. Joskus aikaisemmin hääpuvut ovat olleet juhlapukuja, joita on käytetty myöhemmin  niin kauan kuin ne ovat koossa pysyneet tai päälle mahtuneet. Ne sulautuivat luontevasti vallitsevaan muotiin. Nyt hääpuvut ovat kertakäyttökamaa. Osa yhden päivän kulissia.Valkoinen on puhtauden ja neitsyyden väri. Myös huntu on symboloinut neitsyyttä. Voihan sitä pukeutua siististi ja juhlavasti, mutta tämä valkoinen häämekkovillitys on jossain vaiheessa lähtenyt täysin lapasesta. Minä näen sen jonkinlaisena itsekorostuksena ja kilpavarusteluna. Onhan tässä tullut nähtyä myös goottimorsiamia ja burgundivillitys. Tuskin nekään mekot toiselle kierrokselle lähtee. Häkkikomerossa ne on vuodesta toiseen, muoviin käärittynä, kunnes jossain muutossa ne laitetaan UFFin laatikkoon. 

Entäpä morsiamen luovuttaminen kirkossa. Sekin on kaunis tapa ja perinne, vai onko? Se kertoo siitä, että nainen on historian saatossa ollut ensin isänsä omaisuutta ja sen jälkeen siirtynyt aviomiehensä omaisuudeksi. Ei pidä ottaa noin kirjaimellisesti, sanoisi joku. En minä haluaisi vaalia sitä, että nainen on ollut iät ja ajat miehen omaisuutta. Mutta jos joku haluaa marssia kirkkoon isänsä tai naapurin Jaskan käsivarressa niin siitä vaan. Jokainen tekee kuin kotoisaksi kokee.

 Ja mitä helvettiä se morsiamen ryöstäminen oikein on? Ei mennä siihen sen syvemmälle.

Lopuksi voimmekin nöyryyttää kaikkia vanhojapiikoja heittämällä kukkakimpun olan yli ja profetoida seuraavia häitä. Tiedättekö, se ei mene niin. 

Onnea kuitenkin hääparille. Toivotaan parasta ja kasvakaa yhdessä ihmisinä.

Ja pakkohan se on myöntää, että nuoret morsiamet kauniissa mekoissaan ovat suloisia.

Ei onnitteluista voi puhua mainitsematta syntymäpäivä. Mutta jälleen kysyn, miksi tätäkin vietetään? Mistä perinne on saanut alkunsa. Ei kai syntymäpäivää ole oikein voitu viettää ennen kalenterin keksimistä? Jotkut ovat suhtautuneet syntymäpäivien viettoon happamasti, koska ihminen  on arvoton perisyntinen, eikä siinä ole paljon hurrattavaa. On ollut soveliasta juhlia joitain hallitsijoita ja pyhimyksiä, mutta ei sentään tavallista rivikansalaista.

50-vuotisjuhlat olivat viime vuosisadalla sellainen juhla, että siinä tarkasteltiin miten tämä elämä meni, mitä sait aikaan ja homma taputeltiin kasaan. Ihme jos vielä elät pidempään. Mutta sitten tulivat antibiotit, tekonivelet ja välimeren ruokavalio ja kas, juhlimme yhdessä yhä useammin 80-vuotisjuhlia, jopa 100 vuotiatia biletetään.

Joskus ne bileet kuitenkin loppuvat ja maa nielee meidät tavalla tai toisella.

Kaiken sen surun ja arvokkuuden, adressien ja tapakoodien keskellä, suomalaiset perikristityt hautajaiset ovat joskus mielestäni aika kamalat. Kokeneemmat saattajat osaavat säännöt jo ulkoa, mutta kokemattomat kurkkaavat netistä, mitä arkun äärellä tehdään ja miten se kannetaan hautaan. Jos jossain, niin hautajaisissa on osattava käyttäytyä. Se on selvää. Kuolema on lopullista ja omaisia sekä vainajaa pitää kohdella kunnioittavasti. Pahimmassa tapauksessa pappi vetää autopilotilla kolme siunausta putkeen ja lukee paperista, mitä Saima Esterinen teki työkseen 1940 -luvulla, montako lasta hän synnytti ja miten hän pitikään käsitöistä ja viihtyi kotonaan.

Arkun äärellä luetaan muistovärssyt ja viimeiset hyvästit. Vaikka kortissa lukisi vain, naapuria lämmöllä muistaen, Erkki ja Pirkko, on sekin luettava kortista, koska hautajaiset on jännittävä tilaisuus.

Hautajaisissa perinteet ja tavat tuovat ihmisille valtavasti turvaa. Onneksi joku sanoo, mitä pitää tehdä. Joku valitettavasti myös sanoo miten vainaja pitää pukea ja varustaa, kuinka mahdollisesti tuhkattavan jäänteet pakataan 400 euroa maksavaan uurnaan ja millainen kivi olisi haudalla komea.

Olen kirjoittanut hautaustestamentin muutama vuosi sitten. Minua alkoi kauhistuttaa ajatus, että hautajaisissani olisi joku, joka olisi kiinnostunut siitä, olinko paistopisteessä vai juhlapalvelussa nuorena töissä. Minua kauhistutti ajatus siitä, että minut hyvästellään surun kyllästämässä kappeissa laulaen virsiä, joita meistä kukaan ei laulanut kun elin. Minusta ajatus paikallisen hautaustoimiston rahoittamisesta on älytön. Kaikkein pahimmalta tuntuisi omalla haudallani se matkalaukkukivi kultakirjaimin, jonka hinnalla saa kehitysmaahan kaksi kaivoa.

Kauniit on ne hautajaiset, jotka ovat elämästä lähteneen näköiset.  Soitetaan hänen lempimusiikkiaan, luetaan hänen lempirunojaan. Tai otetaan tuoppia kantakapakassa. Mennään laavulle. Koristellaan arkku kotikuusen oksalla. Itketään kunnolla. Halataan. Juhlitaan elämää, eikä mennä autopilotilla.

https://www.protu.fi/