Joskus minullakin oli pitkä ja paksu tukka. Oli leukalinja, vyötärö ja sileä iho. Nyt poskipäät muistuttavat kasvojen muodosta, joka joskus oli. Naama leviää ja turpoaa joka suuntaan. Hampaat on samat, kuin kaksikymppisenä, mutta hieman oliivin vihreät ja jotenkin pienemmän näköiset. Vyötäröstä ei ole voinut puhua enää vuosiin.

Minä vanhenen. Siis rupsahdan.

Siinä on jotain helpottavaa ja armollista. Enää kukaan ei tuijota junassa koko matkaa Riihimäeltä Tampereelle. Kukaan ei lähde lenkillä seuraamaan. Kukaan ei kuolaa ravintolan naapuripöydässä. Kukaan ei saa minulta "mixed signals." Enää ei tarvitse miettiä niin tarkkaan, missä pimeällä liikkuu tai minne menee pyörälenkille. Toivottavasti kukaan ei enää vilauta liikkuvasta autosta. Voin pyllistellä puutarhassaan, eikä kenelläkään ryöpsähdä veri nivusiin. Uimarannalla ei ole niin mitään väliä.

Sitä muuttuu tavallaan näkymättömäksi.

Voisin ruokalassa sujauttaa myrkkyä jonkun annokseen. Voisin pölliä kaupasta porsaan fileen. Haluaisin joskus mennä korjaamaan marketin tuulikaapin ilmoitustaululta kaikki kirjoitusvirheet, jotka huomaan. Mustassa työasussa keltaisin heijastinnauhoin, voisin mennä maalaamaan valtavan töherryksen kunnantalon tiiliseinään. Cocktail-kutsuille pukeutuisin harmaisiin ruutuihin ja sujauttaisin makupaloihin wasabia. Jos vaan pääsisin Ruis-Rockin aidan yli, niin menisin, koska kukaan ei huomaisi. Tähänkö se perustuu, että jotkut vanhat ihmiset kiilaavat jonoissa. Koska he ovat yleensä näkymättömiä? Heidät huomataan vain jos he etuilevat.