Menin taas törsäämään itseeni. Ostin Cansonin pastellipaperia kirjakaupasta. 20 arkkia maksaa kolme euroa enemmän kuin duunarin lounas Helsingin keskustassa. Silti minusta tuntuu, että olen törsännyt. Etsin webistä oikein opetusvideon, että miten niillä pastelleilla ajetaan. Valitsin melko satunnaisesti jonkun opetusvideon jossa nuori mies teki jotain. Ei jäänyt mieleen mitä. Seuraavaa videota päätin käyttää oppimismateriaalina. Siinä joku amerikkaa mongertava nainen piirsi helpohkon taivas ja meri -maiseman. Se emäntä selitti siinä mitä väriä nyt laitetaan ja sitten hinkkasi sormella sitä edelliseen väriin niin että ne liukui paperilla toisiinsa hienosti. Minäkin hinkkasin. Hitsi kun se filmin nainen sai nopeasti ne eri värit soljumaan toisiinsa. Eipä mitään paineita, minähän olen melkein ensi kertaa tekemässä vastaavaa. Ehdin kyllä piirtää niillä minun öljypastelleilla kaksi kuvaa pari kuukautta sitten. Piirsin ne niinkuin väriliiduilla piirretään. Ensimmäisen opetusvideon mies kertoi minulle, että älä sitten piirrä niillä kuin väriliiduilla. "It looks like shit". Selvä. Meni jo.

Nainen eteni työssään ylhäältä alas käsittämätöntä vauhtia. Minä piirsin ja hinkkasin, hinkkasin ja piirsin. Vaihdoin liitua kuin viestikapulaa. Ikean pöydästä uhkasi irrota jalat. Tätä rytinää 12 minuuttia kestettyäni nainen sanoi, että nämä hänen liidun on muutes pastelliliidut, ne on niinkuin taululiidut. Öljypastellit on ihan eri asia, ne on periaatteessa vahaa!  Ja nyt sä sen sanoit?! Että mua alkoi kyrpiä koko tyyppi. Se jankutti ensinnäkin sanaa darker koko ajan ja äänsi sen DÖÖRGÖR. Minä huusin sille että sano nyt perkele Daakö, kauniisti! Niinkun Britti sanoo. Ei se muuttanut sitä ääntämisasua. Ja toiseksi, sillä oli ne nynnyjen liidut. Mulla oli liidut kuin vahaa.

No eipä ole kovin moni tehnyt niin vauhdilla taivasta meren ylle. Ei siitä jälkipolville mitään katseltavaa jäänyt, mutta NYTPÄ TIEDÄN. Tätä kokemusta saunan lauteilla purkaessani tuli mieleeni peruskoulun ensimmäisen ja toisen luokan hiihtokilpailut. Olin ehkä sellainen lapsi, joka oli vähän pihalla. Tai siis pihalla olin paljonkin, nimenomaan. Veljen ja serkkujen kanssa leikittiin rosvoa ja poliisia, majaa, sotaa, vakoojaa, kirkkistä, purkkista ja monia urheilulajeja. (Minä olin usein apina tai sotavanki)  Meidän kilpailuissa oli aina yhteislähtö. Se joka ylitti maaliviivan ensimmäisenä, voitti. Käsitettävää. Kun koulussa sitten oli ne hiihtokilpailut, niin  oli ajanotto. En minä tiennyt mitä se tarkoittaa. Lähtöpaikkani oli viimeisenä. Kapinoin vastaan, että enhän minä voi mitenkään pärjätä jos lähden viimeisenä! Opettaja varmaan ylitti olan yli selittää, että tässä on nyt ajanotto. Ihan sama vaikka olisi sanonut että Suomessa on kestävyysvaje. Itkin koko matkan ja vedin täysillä enkä voinut käsittää kun seisoin myöhemmin voittajan pallilla. Elämäni on usein juuri näin hämmentävää.

Olen siis tarvittaessa sisukas. Olen kerran pujoittanut 40 minuuttia Singer Simpleen lankaa "automaattitoiminnolla." Katsoin filmiä Youtubesta ja tein kaiken niin kuin sanottiin. Kymmeniä kertoja. Kertaakaan se lanka ei mennyt niinkuin siinä filmillä. Mutta en ole sillä tavalla sisukas, että firman tykypäivässä reväyttäisin reiteni pussijuoksukilpailussa jotta toinen joukkue voittaisi toisen. En löydä motivaatiota sellaiseen toimintaan. Mietin näitä asioita liikaa. Ilmeisesti olen uskotellut itselleni, että en ole kilpailuviettinen, koska se ei ole mielestäni viehättävää.