Meinasin saada tänään paniikkikohtauksen. Olin kampaajalla ja minun piti mennä istumaan sinne hiustenpesualueelle kahden tuntemattoman väliin. Tunsin sen kihelmöinnin päässä ja sen levottomuuden kun tekisi vaan mieli lähteä äkkiä pois. Istuskelin siinä silmät kiinni ja esitin, että kaikki ok. Hengittelin niinkuin psykologi on minua neuvonut.

Olen saanut kaksi paniikkikohtausta elämässäni. Molemmat lentokoneessa viime vuonna. Kerroin niistä "huono-oloisuuden hetkistä" työterveystarkastuksessa (hitto, mikä hölösuu) ja hoitaja laittoi minulle lähetteen psykologille. Psykologi vähän naurahti minulle kun keksin omia nimiä näille kahdelle hyvin epämukavalle hetkelle. Klassisia paniikkikohtauksia! Koitin änkyttää vastaan, että eihän minulla nyt sellaista ja eihän nyt tässä iässä. Kyllä, sinulla sellaiset ja kyllä, tuossa iässä.

Kun pesupaikalta lähti kaksi muuta asiakasta pois, sanoin kampaajalle asian laidan ja minua alkoi itkettää. Hän suhtautui hyvin, ei alkanut kaakattaa ja höösätä, joka vain pahentaisi tilannetta. Sain hengiteltyä ja nyyhkyteltyä kohtauksen pois. Ihan vähän jalat värisi ja tärisi vielä kun tukkaa leikattiin, mutta tilanne ei eskaloitunut sellaiseksi kuin lentokoneessa. Ehkä siksi, kun lentokoneesta ei pääse pois. Juttelimme siinä, että harmillisia nämä vaivat, varsinkin kun ne tulevat ihan tyhjästä. Vai tulevatko?

Ensinnäkin, pesupaikka muistutti todella paljon lentokonetta. Mustat nahkaiset tuolit ovat aivan kiinni toisissaan. Toiseksi, autoni tuntui hajoavan hetkeä aikaisemmin kaupungin vilkkaimmassa risteyksessä. Minulla oli drive- vaihde päällä, mutta auto ei meinannut kulkea eteenpäin ollenkaan. Jouduin ajamaan hirveillä kierroksilla ja auto alkoi haista palaneelta. Kolmanneksi, meidän auto on syttynyt aikoinaan ajon aikana tuleen. Ei hyvä kokemus, seitsemän vuotiaan tyttären kanssa moottoritiellä. Neljänneksi, olen viime päivinä katsonut Youtubesta tiedemiesten väittelytilaisuuksia koskien uskoa ja ateismia. Aihe kiinnostaa ja ahdistaa minua. Väittelyt  muistuttavat ja soimaavat minua siitä, että olen sekularismin kannattajana ihan väärässä työssä. Olen huijari. Viidenneksi, joka muistuttaa minua siitä, että en pääse töihin joihin haluaisin ja en halua töihin joihin pääsisin. Kouluttautuminen ei ole vaihtoehto, olen vähän yksinkertainen. En ymmärrä mitään mitä tenteissä kysytään. En ole elämässäni kirjoittanut ensimmäistäkään esseetä. Kuudenneksi, olen ollut luomisen vimmassa muutaman päivän. Olen maalannut ja kirjoittanut niin paljon kun kehtaan. Olen ennenkin huomannut, että luomisen jälkeen voi tulla lievä ahdistus. Tekeekö se minusta vain luovan ihmisen vai onko minulla kaksisuuntainen mielialahäiriö? Seitsemänneksi, varmaan edellisistä johtuen, olen nukkunut viime yönä alle kuusi tuntia. Minulle kahdeksan on minimi. Muuten alan voida huonosti. Ja kahdeksanneksi, olen taas tasapainoillut sen kanssa, saanko olla aidosti MINÄ. Miksi ihmeessä esittäisin mitään muuta. Paljastanko itsestäni liikaa? Olen kuitenkin todella turvallisuushakuinen. Päivitänkö turhan usein somea? Miksi teen sitä?

Miksi minä kipuilen näiden asioiden kanssa? Onko tämä vain kasvua, kohti aitoa, kohentelemantonta, anteeksi pyytelemätöntä minää, vai olenko mieleltäni heikko ja rikkinäinen?? Ainakaan en pyytänty kampaajalta anteeksi reagointiani. Mitä anteeksi pyydettävää siinä olisi ollut? Anteeksi kun olen tällainen? Pohjimmiltani uskon, että tällaiset tuntemuksen ja ajatukset ovat yleisiä ihmisillä. Eikä niissä ole mitään hävettävää. Olen herkkä ja pohdiskeleva.

Lapsen usko ja salatut elämät ei ihan riitä mulle.