Kylillä  liikkuu nainen. Nainen puhuu aina, yleensä lapsilleen. Mutta kenelle tahansa joka pysähtyy kuuntelemaan.

Meidän kemiat ei pelaa. En ole koskaan antautunut hänen kuulijakseen. Kun hän puhuu, siinä ei ole vuorovaikutusta. On vain lähetin ja on vastaanotin. Jotkut kuuntelevat häntä ammatikseen.

Naisella on hirveän rasittava ääni. Nariseva ja mariseva.

Kuljen vain ohi ja ehdin kuulla sanat; oikomishoito, puheterapia, työttömyyskorvaus, allergia, kissanruoka ja kirpputoripöytä.

Olen joskus aikaisemmin kuullut, että hän hoitaa vanhaa äitiään. Kuinka vanha äiti noin nuorella naisella voi olla?

Naiselle  on tarttunut  elämän monivalintamarketista kaikki. Monta lasta, useampi lemmikki, talo, velkaa, työttömyyttä, allergioita, täitä, ihottumaa, terapiaa, hoitoja, hakemuksia, puheluita ja kirpputoripöytä.

Jos hän ei puhu itsestään, hän ojentaa jotain useasta lapsestaan ja nyppii heitä vaatteista. Lapsilla ei ole hetken rauhaa. Nainen pajattaa kuin radio Nova.

Tunnen olevani huono ihminen. Mutta koen, että liikkeellä on musta aukko. Se imee kaiken energian ympäriltään, värin kasvoilta ja saa minut pintahengittämään.

Onneksi häntäkin joku rakastaa. Joku nuo lapset on hänen kanssaan tehnyt. Olikohan hän silloinkaan hiljaa?