Minä tykkään mun autosta tosi paljon. Se on minun mielestä aika hieno, varsinkin sisältä. Se on nykymittapuulla selkeästi halvinta kolmannesta mitä teillä liikkuu. Autokauppias sanoisi sitä katiskaksi vaikka siinä ei ole ruostetta. Se maksoi pari vuotta sitten 11.500 euroa josta mies maksoi 8000 ja minä 3500 euroa. Minun tuloilla se on melko arvokas kapistus, mutta jotenkin ajattelin että olen tämän "ansainnut".Tietty vielä renkaisiin ja ruostesuojaukseen meni tonni poikineen ja kaikki muut kulut päälle niin eihän autoilussa mitään järkeä ole. Minä tarvitsen sen työni hoitamiseen. Oli minulla vuoden vuorotteluvapaankin ajan auto. Se tuo niin hirveästi vapautta ja joustoa elämään. Ja silloin nuorin lapsi vielä asui meillä ja halusin välillä häntä kuljettaa kouluun ja harrastuksiin sekä kavereille.

Autoista on tullut tosi hienoja ja turvallisia. Ei 80-luvulla osattu edes unelmoida näistä nykyisistä Mondeoista ja Volvoista, Teslasta puhumattakaan. Omassa autossani arvostan erityisesti  abs- jarruja, airbageja, esp'tä, hyviä valoja, lämmintä puhallusta, vakionopeudensäädintä, automaattista sisävaloa, tilaa ja sadetunnistinta. Sähköinen käsijarru ja ohajustehostin on hauskat myös. Emme ehkä aina tajua arvostaakaan keskuslukitusta, mutta se on aivan mahtava. Ihanan käytännöllinen on oranssi virtalukkoa ympyröivä valo joka helpottaa avaimen sujauttamista avaimenreikään.

Se mikä autoilun osalta oli normaalia minun lapsuudessa ja nuoruudessa ei tietenkään enää ole. Jotain yhteisöllistä on menetetty kun kukaan ei tule enää  neuvomaan Karamarketin pihalla, että sä annoit sille ihan liikaa ryyppyä, kun istuu bensankäryn keskellä naama punaisena kun auto ei starttaa. Muistatko vielä sen viuviuvviuviuviuviuv äänen?  Autoissa oli siis käsiryypyt.

Jos liftarit olivat aivan tuikitavallinen ilmestys tienvarressa 70-luvulla, niin oli myös joku joka harppoi jerrykannu kourassa hakemaan polttoainetta lähimmältä besa-asemalta. Nimittäin autoista loppui bensa tai diesel tuon tuosta kun polttoainemittarit olivat usein rikki tai epäluottettavia. Joillakin oli hansikaslokerossa pieni ruutuvihko ja kynä, johon he laskivat auton tankkauskertoja ja arvoivat mihin asti bensiini riittää ja paljonko auto kuluttaa. Autojen bensakorkit olivat muuten kenen vain avattavissa ja kun master chef ohjelmaa ei oltu vielä keksitty katsottavaksi niin jotkut käyttivät iltansa bensavarkauksia tehden.

Jokainen minun ikäinen on ottanut alamäkilähdön jos toisenkin, jos auto ei jostain syystä startannutkaan. Kukaan ikäiseni ei ole säästynyt auton työntämiseltä. Käsijarru pois päältä, vaihde vapaalle, huusivat autoa työntävät. Minulla on sammunut suuri Datsun Riihimäen vilkkaimpaan risteykseen eikä kukaan tullut auttamaan. Olen sellainen sisupussi tarvittaessa että näytän mistä närhen munat pissii - ja työnsin auton yksin oven karmista puskien pois risteyksessä.

Minulla ja minun miehellä on ollut persoonallisia autoja. Yksi oli semmoinen Saab, jossa kuskin ovesta pääsi vain ulos ja pelkääjän ovesta vain sisään. Se auto oli minulla opiskeluaikana Lahdessa ja kävimme opiskelukavereiden kanssa joskus ajelulla. Oli se näky kun viisi muijaa menee pelkääjän ovesta sisään ja poistuu kuskin ovesta.

Kun mies oli intissä, ajoin hänen Corollalla. Siitä hävisi jarrut Hollollassa ennen liikennevaloja. Kyllä kalliokiipeily ukkosella jää kakkoseksi kun jarrupoljin läpsähtää vailla mitään vastusta auton lattiaan. Edessä olevan perä lähestyy helvetillistä vauhtia. En keksinyt muuta kuin vedin hirveät river dancet sen jarrupolkimen kanssa ja kas kummaa- se alkoi ottaa toivotusti eteen. Siinä oli semmoiset jarrut. Jumalalle kiitos että katsastuskonttorit on keksitty.

Minun ensimmäinen oma autoni oli Datsun 100 A eli riisikuppi. Kerran se jätti minut tien päälle. Kävelin varmaankin jollekin kolikkopuhelimelle soittamaan isälle. Myös jostain talosta saatettiin pyytää saada käyttää puhelinta ja siitä maksettiin muutama markka. Isä ajoi omalla autollaan antamaani sijaintiin (karttaa piti osata lukea ja tajuta missä kaupungissa tai millä tiellä on) ja avasi bensakorkin. Kuului plop ja tsiuuuh. Bensatankkiin oli tulllut jotain painetta tai mitä lie, insinöörit kommentoikaa ja auto kertakaikkiaan sammui. Isä oli varmaan tajunnut tämän matkalla luokseni mutta eihän ilman kännyköitä auttanut muu kuin tulla paikan päälle ja ottaa lapsen  autosta bensakorkki pois ja sitten se auto taas toimi.

On meiltä hajonnut Taunuskin jonnekin tunnin ajomatkan päähän. Sama story, paitsi että miehen isä tuli heiluttamaan yhtä sulaketta ja matka jatkui. This is what dads are for.

Sitten meillä oli semmoinen Volkkarin Jetta, jossa oli joku vika korjattu niin, että ratin yläpuolelta piti yhdstää kaksi johtoa toisiinsa jollain klemmarilla. Olisiko ollut flekti. Kerran sitten ajelin esikoinen eskimoksi pakattuna Riihimäen talvessa ja yhdistin neuvotusti ne kaksi johtoa. Kuuli tsiuh buum bang ja mulla oli elämää suurempi palovamma sormissa. Sattui ihan ÄLYTTÖMÄSTI. Kaarsin ensimmäisestä mutkasta Karavaaniin ostamaan pakastevihannespussin jota puristaen ajoin seuraavat neljä päivää. Pikkuisen kiitin miestäni tästä Mc Gyver tyyppisestä korjauksesta. Sille on siis ihan syynsä, miksi nykyautot eivät toimi jos niistä kaivaa ratin takaa johtovyyhdit esille.

Toinen meidän Volkkari oli Passat, jossa oli ihmeellinen jossain navetassa modifoitu moottori. Siihen piti laittaa aina pakkasella masinolia. Lisää masinolia ja sitten vielä masinolia. Olin keskimmäisen lapsen kanssa Helsingistä jouluostoksilta tulossa kun se pirunpoikanen sammui juuri ennen motaria. Sain soitettua appiukon hätiin. Auton takakontissa oli kuopukselle Baby bornin pyöräilysetti jota olimme kissojen ja koirien kanssa etsineet puoli Helsinkiä. Minulla on aina viltti autossa ja se olikin kovin tarpellinen kun odotimme kylmenevässä autossa pappaa, ohiajavien autojen paineen heilautellessa Passsattia hieman joka kerran. Vihdoin viimein pappa tuli ja sai Passatin käyntiin. Sovimme, että hän ajaa Passatilla edellä ja minä ajan hänen autollaan takana. Moottoritiellä  Passatin pakoputkesta alkoin tulla kipinöitä. Sehän ei ole siis saavutus eikä mikään meidän autonomistushistoriassa. Mutta kun kipinöiden välillä ei näy enää mustaa, sitä voi sanoa jo liekiksi. Se auto siis syttyi  palamaan. Onneksi minulla oli se Nokian 3310 ja soitin taatusti tutisevin käsin apelle ja sanoin, että musta tuntuu että se auto on tulessa. Hän ajoi moottoritien pientarelle ja alkoi sutia lunta kintaillaan auton alle. Minä soitin palokunnan, komensin tyttären pysymään tiukasti papan autossa ja  marssin hakemaan sieltä palavasta autosta ne pirskatin Baby Bornin spandex housut ja pinkin pyöräilykypärän. Minähän en tämän kaiken paskan keskellä lähde enää sekunniksikaan ostarille. Pappa tajusi pysäyttää ammattiautoilijan koska heillä on sammutin pakollinen laite. Sammutin tyhjennettiin Passatin alle ja loppu on minulla sumun peitossa. Siihen tuli paloautoja ja se auto lopulta sammui, mutta en muista miten. Myöhemmin selvisi että siitä oli palanut takapenkin matot ja osa penkeistä. Se meni siis lunastukseen. Ajattelin, että siitä joku ostaa korkeintaan ohjauspyörän ja perutuspeilit. Kyllä meinasi tulla iltapäiväkahvit nenästä (ehkä vähän tulikin) kun kerran vastasin pöytäpuhelimeen ja siellä oli joku murretta puhuva Junnu, joka kertoi ostaneensa Passatin vahinkovarastolta ja että meikäläinen on auton edellinen omistaja. Hän soitti kysyäkseen auton vikahistoriaa. Mitä vikahistoriaa? Eihän siinä sen vakavampaa historiaa ole kuin että se syttyi tuleen ajon aikana.

Viimeinen hirvittävä ritsa meillä oli kun lapsemme olivat jo teini-ikäisiä. Mies osti läpällä muistaakseni veljeltään semmoisen kiertopalkinnon että tenat vaihtoon. Se oli joku vanha Datsun 120 (?) jolla mies kulki töissä ja tyttären sählyharkkoihin.Sählytytöt istuivat takapenkillä ja kikattivat kun auton pakoputki pamahteli niinkuin Onslown ja Daisyn Taunuksessa, Pokka pitää -ohjelmassa. Siinä oli menoa ja tehostetta.

https://www.youtube.com/watch?v=XnkOWixvkwc

https://www.youtube.com/watch?v=4NtwWIcRXSk

Sillä Datsunilla tuotiin muuten hautojen reunakiviä pihamme rappusiksi peräkontissa. Pohja laahasi maata ja pauke kuului kaukaa, mutta ei tulleet kivet pelleistä läpi. Oli se kova ritsa.

Jos menemme ajassa taaksepäin, niin kerron isäni autosta. Isällä oli Wartburg merkkinen auto joka haisi saatanalle ja kuulosti siltä kuin joustinpatjoja poltettaisiin polttouunissa. Tai päin vastoin. Warren vahvimpiin suorituksiin ei kuulunut huurteen poisto ikkunoista. Joskus harvoin isä heitti meitä bussipysäkille kun menimme yläasteelle. Pihassa isä sanoi, että nyt syvä sisäänhengitys! Ja puolentoista kilometrin matkalla ei saanut hengittää ulos tai suistuisimme rotkoon, koska autosta ei näe ulos. Oli isällä joku vakkarisäämiskä jonka turvin hän selvisi työmaalle. Jos pääsen sinne terapiaan niin tämä auto nousee puheenaiheeksi siellä. Siis isälleni ja miehelleni auto ei ole koskaan ollut statussymboli. Päin vastoin. Isälleni oli vihjattu, että herra osastpäällikkö voisi ottaa sen autoedun käyttöön kun osastopäälliköillä ei tavannut olla niin jäätäviä kotteroita kuin isällä.

Mutta mennään ajassa vielä taaksepäin. 1970 -luvulla liikenneturvallisuus oli vasta orastava käsite. Kuplavolkkariin tungettiin periaatteessa niin paljon ihmistä ja tavaraa kuin sinne suinkin mahtui. Kaksi aikuista, 8 serkusta, uimarantakamppeet ja New Foundlandin koira oli täysin ratsiaturvallinen veto kesäisenä lauantaina. Suhteutettuna nykyisen autoni sisätiloihin vastaava suoritus olisi neljä aikuista, kolmekymmentä serkkua, pari sup-lautaa ja lehmä.

Jumalalle kiitos tieliikennelaista.