Meillä on tuttavapariskunta. He ovat koulutukseltaan insinööri ja lastenohjaaja. He harrastavat kuntoilua, urheilutapahtumia, mökkeilyä ja matkustelua. He ovat tehneet työtä koko aikuisikänsä. Heillä on kiva, siisti koti, puiston laidalla pikkukaupungissa. He ovat mukavia, luotettavia, hauskoja suomalaisia. Olemme käyneet keilaamassa yhdessä ja viettäneet silloin tällöin uudenvuoden tai vapun nelistään. Kukaan meistä ei suuremmin käytä alkoholia, ehkä pari kaljaa saattaa mennä koko illan aikana.

He löysivät toisensa vähän kypsemmällä iällä ja ovat olleet yhdessä kymmenisen vuotta. Kohta he menevät naimisiin. Kummallakaan ei ole lapsia. Kerran he kertoivat, että heillä on haave, että voisivat toimia sijaisvanhempina jollekin lapselle tai nuorelle. Tai mikä se termi olikaan, en ole niistä niin perillä. Mutta ideana on se, että heille saisi tulla lapsi viikonlopuksi tai lomilla ihan vaan viettämään tavallista arkea ja osallistumaan heidän harrastuksiin. Ilahduin valtavasti tästä ja sanoin heti sen kummemmin ajattelematta, että hieno idea! Te ootte just sopiva, semmoinen tavallinen perhe! Johon pariskunnan insinööri vastasi, niin, paitsi että me ei olla tavallinen perhe. 

Aivan. He ovat molemmat naisia. Eihän se ole tavallista. Itse olen tuntenut homoja lähemmin niin kauan, että olen unohtanut sen, että he eivät ole tavallisia. En ajattele heitä sukupuolen, vaan persoonan kautta.

Huomastitko muuten tekeväsi tekstin alkuosassa oletuksen, että insinööri on mies ja lastenohjaaja on nainen.

Näiden oletusten sitomina teemme paljon johtopäätöksiä. Automaattisesti. Minäkin teen.

Toivon, että he rohkeasti veisivät sijaisvanhemmuuasiaa eteenpäin ja saisivat olla osa jonkun lapsen tai nuoren elämää. Uskon, että se rikastuttaisi kaikkien osapuolten elämää valtavasti.