Surffailin netissä päätyen erään Anne Kimiläisen kuvataidesivuille. Ihailu ja kateus kiersivät vatsassani. Ihan oikea graafikko, ihan oikea taiteilija. Mykistävän kauniita maalauksia kallioista. Katselin kuvista elämää, jota varhaisteininä kuvittelin joskus eläväni. Olin varma, että taiteella ja taidolla voi elää. Minulla on taipumusta siihen, että katson ihmisiä ylöspäin. Laitan jalustalle. Ehkä Anne Kimiläinen sanoisi olevansa vain ihan tavallinen graafikko.

Äitini on älyttömän lahjakas. Hän korjaa mitä vain, pois sulkien moottorit ja sellainen,  ja on harrastanut taideaineita koko ikänsä. Hän teki työuransa enisin kotiäitinä ja sitten hoitajana vanhusten parissa. Hän oli joskus melko katkera kun hänen äitinsä "ei päästänyt" kultasepänkouluun, kun sairaanhoitajia pitää olla jos sota syttyy!  Ehkä silloin piti olla vanhemmilta kirjallinen lupa?  Ihmettelin vain, että mitäs siinä mariset, mene opiskelemaan ja ala elää! Turha muita on syyttää. Ei äidillä ollut sitä sisua jota unelmien toteuttamiseen vaaditaan. Hän löysi onneksi lopulta oman tapansa toteuttaa sekä vakaumustaan että taiteellisuuttaan. Hän on vaatimaton mestari omalla sarallaan, joka jääköön arvoitukseksi lukijoille.

Omatkin unelmani  murenivat jo nuorena yhteen ainoaan vastoinkäymiseen. Otin uuden suunnan elämälleni pakon edessä ja luulin polttaneeni unelmani  pihalla kaivonrengasgrillissä. Tilalle tulivat uudet unelmat poikaystävästä, myöhemmin perheestä ja lopulta itse rakennetusta omakotitalosta. Jo ammattikoulussa podin kovaa vauvakuumetta ja kudoin nuttuja kun toiset tutustuivat keskikaljaan baareissa. Minä olin siihen tutustunut jo alaikäisenä tarpeekseni. Baareista en ole koskaan saanut mitään irti.

Kun sitten sain perheen, tunsin olevani hyvä ja rakastava äiti johon voi aina luottaa ja turvata. Ajattelin, että en voisi elämältä enempää toivoa. Mutta nyt kun löydän itseni työpäivän jälkeen tyhjentyneestä talosta, istumasta sängynlaidalta ja tuijottamasta tyhjyyteen, alan toistaa äitini katkeraa tarinaa. Olisin halunnut puusepänoppiin kun lapset olivat pieniä. Miehelleni se ei sopinut. Siitä tuli  mehevät riidat. Olisin halunnut puusepänopintojen jälkeen lavastajaksi. Ei puhettakaan! Osake on saatava maksettua ja se maksetaan tarjoilijan palkalla tai minne milloinkin sain itseni tyrkytettyä laman aikana töihin. Ei minulla ollut sisua vastustaa miestäni.Tai olihan minulla sisua vastustaa, mutta ei uhmata. Hän tosin luki hyvään ammattiin ja tienaa nyt kaksinverroin ja ylikin sen mitä minä tienaan. En ole vielä päättänyt, ajattelenko tästä, että tehty mikä tehty, ei kaikkea voi saada, vai että mitähän tuli tehtyä ja varsinkin jätettyä tekemättä? Se  luonteen lujuus ja pelottomuus, joka minussa joskus oli, laimeni vuosi vuodelta niin, että minusta tuli itselleni lähes tunnistamaton vässykkä.

Olen löytänyt taas taiteen, mutta ilmaisuni on yläasteikäisen tasolla! Muilla ikäisilläni on 30 vuoden etumatka! Eikä minusta enää mitään taitelijaa tai käsityöläistä tule. Olen lannistunut, väsynyt, urautunut, homeessa. Teen työtä josta en saa oikein mitään muuta kuin palkkaa. Miten tässä näin kävi? Kun olin teini, olisin varmaan lähtenyt viidakkoon jos joku olisi sinne tuosta kyläkaupalta Toyota Corollalla minut kyydinnyt. Olisin puhaltanut mallusta renkaita matkalla viidakkoon, paljaat jalat kojelaudalla. J.Karjalainen olisi soinut stereoista. Karvanopat heiluneet.

Lapsena ajoin krossia fillarilla poikien kanssa. (Siis ajetaan hiekkamontulla tai metsäpolulla mahdollisimman kovaa, kaatumatta polkupyörällä)  Kiipesin puihin niin korkealle kuin pääsee. Minulla oli taskulamppuja, pari puukkoa ja osasin tehdä tulen. Karkasin 14 vuotiaana kesäöisin kotoa tavarajunia sillalta katsomaan. Kävin naku-uinnilla. Kiipesin kallioilla paljain jaloin. En ajatellut useinkaan, että en osaa, tai etten uskalla. Olin poikien kanssa kasvanut, eikä meidän pikkukylässä kukaan tyttö ollut prinsessa. Samassa mudassa möngittiin poikien kanssa. Jos ketjut lähti pyörästä niin ne laitettiin itse takaisin. Rasvat pyyhittin sormista  tienvarren nurmeen. Minulle maailma oli todellakin auki. Ainakin 12 kilometrin säteellä, eli yhden junapysäkin päähän. Pidemälle ei rahat riittäneet. 16 vuotiaana mulla oli jo ihan omat menot. Luulin olevani aikuinen. Isä ja äiti ei enää kysellyt perään. Halusin viettää aikaa ikäisteni parissa, enkä heinäpaaleja haistellen. Eipä varmaan kukaan olisi silloin uskonut, millainen minusta tulee. Olen vahvasti sitä mieltä, että  yhtä paljon kuin meitä muovaa menneisyys, meitä muovaa ne ihmiset joiden kanssa olemme pari- tai ystävyyssuhteissa. Ja se missä porukoissa liikutaan. Keihin tutustuu, mihin verkostoon kuuluu, kenen odotuksia alkaa toteuttaa.

Uskomaton on se ihminen,  joka on aito, itselleen rehellinen, jolla on kirkas näky ja selkeä päämäärä. Joka ei lannistu, vaan saa vastoinkäymisistä voimaa.