Yksi muodikkaimmista keskustelunaiheista nykyisin on tavara. Sen hankkiminen, sen välttäminen ja siitä eroon pääseminen. Joulu lähestyy ja tavaraa tarjotaan ostettavaksi valtamerilaivoittain. (Ahdistuksen ja inhon puistatus) 

Moni konmarittaa, suurin osa kierrättää, mutta jotkut valitettavasti suosivat yhä kertakäyttömuotia ja luulevat että heillä on oikeus omistaa 9 varastolaatikollista kosmetiikkaa. Ei kellään ole.

Suomen kaunein koti -ohjelmassa nähtiin "paljon keskustelua herättänyt" riisuttu koti.  Siellä ei tainnut olla edes mattoja ja verhoja. Jenny+ ohjelmassa käsiteltiin ryönää ja roinaa. Siellä se Jenny istui rennosti ullakollaan karmean tavaravuoren keskellä, laittoi oikein tunnelmavalot koristamaan koko komeutta. Puhui häpeästä moneen otteeseen. Olen luullut, että sotkuiset ihmiset ovat sotkuisia välinpitämättömästi tai ylpeästi. Jos se roina kerran hävettä niin miksei sitä voi vain olla ostamatta? Liian helppo ajatus. Tällaisen ohjelman jälkeen minun on siivottava. Paljon. Sotkuisessa kodissa vierailtuani, minun on siivottava. Vierailtua kodissa jossa on säästetty kaikki vuodesta 1937, minun on siivottava. Ja tämä siivoaminen tarkoittaa lähinnä sitä, että käyn läpi komeroita ja vaatehuoneita ja laitan tavaraa pois, pois, pois. Saan näitä siivoushepnaakkeleja muutaman vuodessa. Hävitän tavaraa, siis lähinnä laitan kierrätykseen, jota voisin ehkä vielä joskus tarvita, mutta en jaksa sitä katsella. Kerran laitoin pois melkein kaikki nuotit, koska koin ne painolastina. Koin ne pettymyksenä tyttäreen joka ei koskaan oppinut soittamaan. (Vanhempani eivät ole minuun pettyneet, itse olen). Hävitin kaikki villalankani, koska käsityöni näyttävät jäätäviltä. En koskaan kykene tasaiseen käsialaan, vaan pannulapuistani voi lukea hormoonipitoisuuksiani. Hävitin pojan lukiokirjat, joita minun piti lueskella jotta olisin sivistyneempi. Yhdeksään vuoteen en kirjoja avannut. Tämä sivistys saa riittää.

Olen laittanut pois tavaroita ja katunut sitä myöhemmin. Olen heräillyt öisin kauhun tunteeseen ja kaivannut jotain jolla en tee mitään. Kerroin äidille, että herään öisin kun luovuin heidän ostamistaan nojatuoleista jotka olivat vuodelta 1967. Ne oli meidän varastossa, kankaat puhkikuluneina ja toimivat muutaman vuoden hiiren pesinä. Niistä oli kauhean vaikea luopua, mutta pakkohan se oli. Äiti naurahti vain, että on sullakin ongelmat. Kiitos äiti. Mutta on sitä hankalaa tavaraa vielä tallellakin. Luettelen tähän muutaman.

1.Mummon seinäkello, joka putosi seinältä kun kipsilevyankkuri ei ollut auennut oikein ja ruuvi tuli 12 vuoden rasituksen jälkeen alas kelloineen päivineen. Kellon lasi hajosi, kello hajosi ja sai naarmuja. En pysty laittamaan pois. Käytin sitä kellosepällä josko sen voisi korjata. Kustannusarvio oli 400 euroa. Neuvostoliittolaisesta kellosta, joka ei ole edes hieno, mutta se on mummon!

2.Rippilahjaksi saamani Seiko-kello jonka hukkasin Hyvinkäällä vuonna 1986. Sen oli joku löytänyt lumihangesta 1987 ja toimittanut poliisille. Isä oli käynyt sitä kysymässä ja olin iloinen että se löytyi. Sekin on aika ruma, kulunut, rikki ja turha, mutta en voi laittaa sitä pois.

3. Rippilahjaksi kummisedältä saamani virsikirja josta en ole koskaan laulanut. En edes pidä virsistä.

4.Miehen urheilupalkinnot. Ai kauheeta oikeesti. Joskus karsittiin niistä kaikki kulhot ja pytyt ja lusikat pois. Annettiin ne lusikat  lapsille hiekkalaatikkoleluiksi. Mutta niitä hiivatin mitalleja on sai-raas-ti. Nauhoineen.

5. Lasten piirustukset ja askartelut. Niitä on karsittu 89 prosenttia pois, mutta vieläkin on kolme äitiyslaatikollista jäljellä. Ei hemmetti, sanoi tytär kun tästä kuuli. Neuvoi, että säästä viisi piirrosta per lapsi ja loput pois.  Sulattelen tätä. Herään ensi yönä kolme kertaa.

5. Lasten neuvolakortit. En selitä enempiä.

6. Kauheita valokuvia. Olen heittänyt pois paljonkin, mutta liikaa on jäljellä.

7. Melkein kaikki isän antamat kirjat joita en lue. Viime siivouksessa laitoin pois Hietamiestä ja Tervoa. Ei kaduta. Mutta öisin herään siihen, että heitin menemään Kansojen historia-sarjan. En lukenut sitä, vanhemmilla on vastaava sarja enkä koskaan halunnut sitä sarjaa. Se vain tuli meille. Olen vähän pimeä.

8. Mummon minulle ompelema puolihame, joka mahtui minulle viimeksi vuonna 1986. Se on laadukasta villaa, pukukangasta. Mummo oli ammatiltaan ompelija, joten haluan säästää hameen merkkinä taidosta joka elätti hänet.

Jos en olisi koskaan heittänyt mitään menemään, en tiedä mahtuisimmeko taloomme. On hävettävää miten paljon tavaraa on kulkenut huushollimme läpi. Kertakaikkiaan kauheaa. Iskee tavarakatumus.

Koen siivoamisen tyydyttävänä ja puhdistavana. Siisti kaappi on käytännöllinen, kaunis katsella ja raikkaampi kuin sotkuinen. Teen tätä siis myös ihan itsekkäistä syistä. En viihdy rumassa ympäristössä. Inhoan krääsää ja muoviroinaa.

Jossain halpahallissa ihan näen, miten se myytävä tavara on vuoden päästä kierrätyskeskuksen hyllyllä tai roskalavalla. Öljyn kierto kodin kautta jätteenpolttolaitokselle. Olen ihan vakavasti alkanut pelätä, häämöttääkö edessämme vielä joskus satojen neliöiden tyhjentäminen vatavista tavarapinoista. Mummon 50m2 asunto oli jo tosi työläs. Joka paperilappu, aloitettu käsityö, nyssäkkä, nyytti, vaate, turkispala ja astia oli mietittävä tarviiko joku tätä ja miten tämä kuuluu kierrättää tai hävittää. 

Netflixissä on sarja Consumed, joka kertoo perheistä, jotka ovat hukkumassa tavaraan. Olen kierolla tavalla koukussa sarjaan. Siinä voi kauhistella ja ihmetellä, miten-joku-voi-elää-noin. Siinä mennään hieman pintaa syvemmälle ja annetaan katsojan tajuta, että tavaravuorien takana on inhimillistä kärsimystä, tukkeutuneita ihmissuhteita, menetystä ja tragediaa. Yksi pari eroaa näennäisesti tavaran takia. Tavaravuorten takaa löytyy identiteettikriisi ja huono itsetunto. Jotkut ostavat tavaraa rakentaakseen muurit ympärilleen.

Mutta luulempa, että Jennyn ryönäkasojen ja minun siivouspäivien syy on yksi ja sama. Tyydytyksen hakeminen. Edes hetken on ihana tavara kädessä tai edes hetken on siisti vaatehuone.