Arvelin että jooga voisi tehdä minulle hyvää. Kävin ehkä kolme vuotta kansalaisopiston ryhmässä, mutta lopetin sen kun ryhmässä oli ihminen joka häiritsi minua. Ja muitakin. Hän huokaili syvään ja kiroili ääneen. Joskus pyrskähti nauramaan. Joka tunnilla siirteli joogamattoaan ja penkoi kassiaan. Kaiken kukkuraksi hän lähti aina kesken loppurentoutuksen pois. Hakeutuuko tämmöinen ihminen siihen oven lähelle, joka tietää lähtevänsä kesken? Ei. Takarivissä tietenkin. Helvetin pitkään siedin kaikkea tuota tuhinaa ja muuttoliikettä. Sitten sopivassa kohdassa joku sanoi tunnin jälkeen opettajalle, että yksi henkilö häiritsee kaikkien tuntia. Mikä oli opettajan reaktio? -"Se pitää ottaa haasteena ja kasvamisena. Vaikka maailma romahtaisi ympäriltä, niin joogaajan mieli pysyy rauhallisena." En sanonut sitä ääneen, mutta mietin että minulle ARKI on haastavaa kasvamista. Jos kerran viikossa haluan tulla tyhjentämään mieleni ja rentoutumaan -ja maksan siitä, niin ryhmästä lähtee nyssäkkämummo tai minä. Minä lähdin. En kesken kauden, mutta en ilmoittautunut enää seuraaville kursseille.

Pidin joogasta taukoa vuoden vai pari? En osaa sanoa. Luulin että joogaisin kotona omin päin. Mutta nyt on lonkan koukistajat niin tuhannen jumissa, että ilmoittauduin naapurikunnan kansalaisopistoon. Se on muuten salakavala jumi. Se ei tunnu miltään mutta se aiheuttaa liudan muita ongelmia jotka sitten tuntuu!. Kävin yhdellä tunnilla.  Tila oli klaustrofobinen. Tumman harmaa jumppasali pitkän tumman harmaan käytävän päässä. Salissa yksi uloskäynti. Katossa häikäisevät loisteputkilamput, joista suurin osa oli sammutettu. Ne jäljelle jääneet sitten häikäisi muiden edestä, vaikka laitoin silmät kiinni. Ei jumppasaleja ole suunniteltu mihinkään selällään maaten tapahtuvaan. Opettaja ei ollut minusta mistään kotoisin. Minulle tuli mieleen enemmänkin joku vanhusten päivätoiminnassa askartelupiiriä vetävä vapaaehtoinen kuin joogaopiston kouluttama ohjaaja. Mutta tyylejä on erilaisia, en tuomitse. Makuasioita. Nämä kaksi seikkaa olisin ehkä voinut vielä sietää (tai sitten en) Tämän joogatunnin kruunasi jostain kuuluvat valtavat tömähdykset!  Pukukopissa oli ennen tuntia kanssani yhtäaikaa nuoria naisia jotka näyttivät taitoluistelijoilta. Luulenpa, että yläkerrassa opeteltiin kolmois slutsia ja alhaalla me muut hengitimme nenän kautta kehon jännityksiä ulos. Kyllä minä sitten päätin, että perun ilmoittautumiseni heti seuraavana päivänä ja etsin uuden ryhmän. 

Googlasin naapurikunnan tarjontaa ja löysin sympaattiselta vaikuttavan paikan. Sinne pitää ilmoittautua etukäteen joten ilmoittauduin kahta viikkoa aikaisemmin. Vastauspostissa luki: tervetuloa! Ensimmäisenä huolenaiheena oli sisäilma, koska tila on aika eriskummallinen. Tiesin tyttäreni käyneen siellä joogassa kerran, ja hän sanoi tilan olevan hyvä ja raikas. Selvitin etukäteen sijainnin ja luulin osaavani perille. Mutta sekoitin  kaksi tietä keskenään ja jouduin ajamaan viisi minuuttia pidempään mitä minulla olisi oikeastaan ollut aikaa. Olin perillä minuuttia vaille tunnin alun. Varasin siis matkaan liian vähän aikaa. Tulin tietysti viimeisenä paikalle (niin arvostelinko tuossa teksin alussa jotakuta ..?) Ja muut joutuivat siirtelemään mattojaan ja tekemään minulle tilaa. Ohjaaja ihmetteli ovatko kaikki ilmoittautuneet - no ei se mitään- kyllä me mahdutaan. En sanonut kaikkien kuullen että olen ilmoittautunut, vaikka minulla on ärsyttvä tapa aina yritää pelastaa perseeni jos siihen vain on mahdollisuuus. Olen opetellut tästä tavasta irti ihan tietoisesti. 

Itse tunti ja liikkeet olivat hyviä. Tunnin aihekin oli aivan nappiin minulle, nimittäin lonkan koukistajat ja lonkan avaaminen. Ongelmaksi osottautui tällä kertaa omat kivut ja niiden tuomat rajoitukset, joihin en saanut ohjaajalta vaihtoehtoisia liikkeitä. Toinen ongelma oli kovaa ja kuuluvasti hengittävät ihmiset. Minä tiedän, että joogahengitys saa kuulua. Sitä ei pidä hävetä. Mutta. Minulla on tämä ongelma että minua alkaa ahdistaa, jos joku hengittää kovaa ja kuuluvasti. Kirkossa käy yksi mielenterveyspotilas jonka uloshengitys on jostain syystä tosi raskas ja minä en voi kuunnella sitä! Tuolla joogatunnilla tunsin miten sykkeeni nousi ja se tuntui kaulalla kun jotkut hengitti niin raskaasti. Onko älytöntä? Minulle tulee lievä pakoreaktio. Kolmas ongelma oli se ahtaus. En voinut maata selälläni "kädet vartalon vierellä", koska ne kädet olisivat olleet naapurien joogamatoilla. Olen niin jäyk... lihaksikas ylävartalosta, että en saa käsiä lattiaan vartalon viereen vaan ne ovat puolittain T-asennossa. Pidin sitten käsiäni vatsan tai rintakehän päällä ja aloin tuntea riittämättömyyttä. Tiedän senkin että joogassa ei KOSKAAN saa verrata itseään muihin. ( aa- otanpa raadollisen ihmisyyteni ja kaikki traumani tähän vohvelikangaspussiin ja jätän ne tänne eteiseen?) Vieressäni joogasi joogan suomen mestari. Suorittaminen tuntui viiden metrin säteeellä. https://fi.pinterest.com/pin/643451865487010659/ Hän oli miss Suomi finalisti 2002, ja lentänyt juuri Portugalin auringosta joogatunnille Riihimäelle. Takuulla huippututkija Aalto-yliopistossa tai kirurgi. Kun minä en päässyt edes aloitusasentoihin, hän meni niihin sutjakkaasti ja jatkoi liikkeisiin jotka olivat vaativampia. Hän pysyi niissä hievahtamatta viisi minuuttia. Minä katselin hätääntyneenä ympärilleni, että pääseekö nämä ihmiset oikeasti noihin asentoihin. Ehkä olisi pitänyt hengittää kovempaa. Se ei kuitenkaan kuro polveani kasaan, eikä poista nivelrikkoa, eikä tulehdusta joka jäytää lonkkaani. Niin siinä sitten kävi, kuten olen kuullut käyneen muillekin, että aloin itkeä kesken joogan. Siinä minä rötkötin jonkun hemmetin 95 euroa maksavan bolsterin päällä enkä kääntynyt mihinkään suuntaan. Sitten tapahtui se mitä kaikki maailman naiset haluavat joogatunnila tapahtuvan. Opettaja hiipi villasäärystimissään ihmisahtauden läpi minun luokseni ja kuiskaa PYSTYISITKÖ YHTÄÄN KALLISTAMAAN VASENTA POLVEA OIKEALLE ? Mietin salamannopeasti että tähän pitää sanoa jotain ystävällistä ja aikuismaista, fiksua, tilannetta valaisevaa ja kohteliasta. Suustani tuli hiljaa: Mun lonkka on tosi jäykkä - ja sitten siirsin sitä polvea 1.8 senttiä toivottuun suuntaan aivan kuin kyse olisi ollut alunperin siitä ,etten ole tajunnunt ohjeistusta. Joka sekin on strory of my life.

Olen ennenkin kuullut ja kuulin taas, että lonkkiin varastoituu tunteita, traumoja ja stressiä. Joskus tapahtuu kummallisia asioita kun lonkkia saadaan avautumaan. Ja minä todella sain. Tein ihan kaikki liikkeet niin hyvin kun vaan mahdollista. Pysytyin tekemään ehkä puolet liikkeistä ja siitäkin oli hyötyä. Kuumat kyyneleet ne siellä ylibuukatussa salissa valui, uskoo näihin juttuihin tai ei. Minä en haluaisi uskoa mihinkään hömppään mutta jotain siellä tunnilla tapahtui. Menin sinne aivan hyvällä tuulella, itseäni terveesti rakastaen, mutta tunnelma muuttui  toiseksi kun vierellä joogasi Pamela Andersonin, Kaisa Mäkäräisen ja Marie Curien kombo. 

Jotkut liikkeet olivat niin älyttömiä että edes niihin pyrkiminen sai minut huolestumaan onko minusta seuraavan päivän kaksiin hautajaisiin. En voi jättää nyt työkavereita pulaan! Siellä on aivan hitosti hommaa. 

Olin ottanut pitkävaikutteisen tulehduskipulääkkeen lonkkakipuun pari tuntia ennen joogaa. Mutta sekään ei aina auta nukkumaan kunnolla. Lonkka on vaivannut taas öisin. Mietin vähän, että mitenhän sitä aamulla herää, onko kävely vaikeaa. Kova päivä tiedossa.

Nukuin kuin tukki! Ja heräsin ilman mitään kolotuksia. Joogatunnista oli todella paljon apua. Ei pelkkä Motifene saa oloani näin hyväksi. Ehkäpä menen uudelleen tuohon joogaan, mutta menen ajoissa ja menen eturiviin, enkä katso ympärilleni! Vielä kun keksisi miten sitä raskasta hengitystä voisi sietää? Onko vinkkejä?

 

PS: Löysin tämä videon kirjoitettuani tekstin ja etsiessäni ei ärsyttävää suomenkieliestä joogatuntia tuubista. https://www.youtube.com/watch?v=iprsqaAqfPM