Työterveyshoitaja suostutteli lempeästi minua täyttämään masennuskyselyn. Ruksaa oikea vaihtoehto. En ole surullinen / Olen surullinen / ..ja niin edelleen. Sanoin, että en minä ole surullinen, olen väsynyt. No ruksaa sitten, että et ole surullinen.

Silti. Siinä se taas on. "Lievä masennus." Ehkä suojaamassa minua äkkikuolemalta. Ottamassa etäisyyttä kaikkeen paskaan. Rakentamassa tummansinistä koteloa ympärilleni. Antamassa oikeutuksen olla väsynyt. Älyttömän väsynyt.

Ärsyynnyn. Itken. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta. Vatsassa humahtaa pelästymisen tunne. Säpsähdän outoa ääntä. Näen unia jo kuolleista sukulaisista. Hukkaan tavaroita. Etsin puhelimia ja avaimia monta kertaa päivässä. Kotiavain hävisi jo lopullisesti. Pelkään, että hukkaan työaviamet. Kolhin itseäni, olen kömpelö. Kävelen huoneeseen, eikä minulla ole aavistustakaan mitä teen siellä. Otan puhelimen käteen, mutta en muista kenelle olen soittamassa. Muisti pätkii.

Ei se päälle aina näy. Menen kiltisti töihin. Puunaan ikkunoita ja mattoja kuin robotti. Olen kohtelias ihmisille. Joudun keskittymään hirveästi. Pelkään tekeväni virheen. Tarkistan kalenterista monta kertaa päivän tehtävät. Saan jotenkin kaiken näyttämään hoidetulta. Mutta kun tulen kotiin, heitän tavarani yhteen läjään ja rojahdan sänkyyn, tai yleensä sohvalle. Usein nukahdan siihen paikkaan. En jaksa kokata. Sorrun eineksiin. Pakko mun jotain on syödä. Yritän lukea, mutta ajatus karkaa. Teen paljon asioita velvollisuuden tunteesta ja väsyn entisestään. Koti on sotkuinen. Eipä tunnu sitä toista haittaavan.  Joskus jaksan maalata, joskus hetken istua rappusilla ja katsella kaikkea tekemätöntä työtä. Olen mennyt tätä kohti vääjäämättä viime syksystä asti. Kaamos on aina minulle vaikeaa, mutta kevät tuo dopamiinit ja muut serpentiinit takaisin aivoihin. Kesällä minulla on yleensä täysi draivi päällä. Mutta nyt tuli stoppi. Olin päättänyt jaksaa sen viikon ja sitä seuraavan viikon, sen palaverin, sen retken, sen kesäkuun ensimmäisen viikonlopun. Jaksoin. Mutta nyt en jaksa. Ei se ole oikein, että kaikki voimavarat menevät pelkkään työssäkäyntiin. Ja siihen, että yrittää pitää itsestään huolta. Pitihän minun lääkärilläkin käydä ja tiivistetysti kerroin tilanteestani. Juu en halua mielialalääkkeitä. Lääkäri pohti ääneen: Niin, ei se minustakaan oikein ole, että minä täällä kirjoitan ihmisille mielialalääkkeitä, kun voitaisiin miettiä miten siellä työpaikalla asioita oikein hoidetaan. Minun väsähtämisen taustalla on oman käsitykseni mukaan: epäselvä johtaminen, johtajuuden puuttuminen, ryhmädynamiikan muutos, hierarkinen konflikti ja sopimusten laiminlyönti, sekä epäammattimainen ja epäasiallinen käytös työpaikalla. Minä en näistä selvinnyt joogaamalla, hengittelemällä, maadottamalla ja lukemalla Tiny Buddha sivustolta, miten ei pidä antaa toisten ihmisten sanojen järkyttää omaa mielenrauhaa. MITÄ MIELENRAUHAA?