Hyvä lukija. Ottaisitko musiikkilaitteesi esiin ja kaivaisitko internetin aarreaitasta Claude Debussyn kappaleen Claire De Lune. Mutta älä laita sitä vielä soimaan.

Tuttavani joutui kerran auto-onnettomuuteen. Hän oli ajamassa kotiin maantietä, jolla on 80 km/h nopeusrajoitus. Jonkun piti tehdä jotain, mikä meni pahasti pieleen ja tuli yhteentörmäys. Tuttavani kertoi, että luuli kuolevansa.  Ja että se on ihan totta, että elämä kulkee kuin filminauha silmien edessä. Hän on jalat maassa -tyyppinen, sairaalan ensiavussa työskentelevä ihminen, joka on kasvattanut koiria 30 vuotta. Ei mikään hörhö siis.

Olen kuullut tästä ilmiöstä ennenkin. Amerikkalaisessa elokuvassa elämän filmi on hidastettu, siinä joku menee suuresti naimisiin ja joku nappaa kohti juoksevan lapsen syliinsä, nostaa korkealle ja pyörii. Hidastetusti. Kaikki on oranssia. Taustalla laulaa Michael Bolton.

Joku kertoi, että elämän filmissä on kaikki. Siinä on kaikki koettu, puristavasta syntymästä, oletettuun viimeiseen hetkeen. Kaikki maut, tuoksut, värit ja tunteet. Sitä on mahdotonta selittää. Ehkä kaiken koetun voi puristaa silmänräpäykseen, kuin maailman kaiken aineen voi puristaa herneen kokoiseen palloon, kun atomeista poistetaan tyhjyys.

Olen käytännöllisesti ajatteleva, enkä haluaisi uskoa mihinkään ylirationaaliseen. Mutta toisinaan sanomme tyttäremme kanssa juuri sen saman, mitä toinenkin ajattelee. Mielemme tuntuu olevan joskus yhteydessä. Äidilläni oli jonkinlainen telepaattinen side kaksoissiskoonsa.

 Pidän ovea varovasti raollaan myös selittämättömälle. Emmehän me tiedä ihmisaivoista kaikkea, ehkä koskaan. Ja hyvä niin. Mysteerin läsnäolo on osa ihmisyyttä, vaikka sen elintila on kutistunut katsomuksesta pieneksi elämän suolaksi.

En ole ollut lähellä kuolemaa, tietääkseni. Ehkä hirvi on  juossut autoni takaa niin etten ole huomannut. Tai olen lapsena poiminut kielon marjan, mutta olen heittänyt sen pois.

Vanhempani ovat molemmat olleet kuoleman porteilla. He eivät puhuneet filmistä mitään, mutta rauhasta kyllä. Siellä ei ole mitään pelättävää.

(Nyt voit laittaa kappaleen soimaan. Alkaa tarinan siirappinen osuus. Lue hitaasti.)

Äsken elokuisen päivän kirkkaassa ilta-auringossa, kävelin niityllä tätä kappaletta kuunnellen. Päivällä taivaalta pudonnut sade tuntui vielä niityn pohjassa. Punertavat ja vihertävät heinät huojuivat hentoina tuulessa. Pilvet liikkuivat nopeasti taivaalla, harmaan eri sävyjä esitellen ja muotojaan vaihtaen. Perhonen kieppui auringon laskevissa säteissä. Kurjenkellot helisyttivät kukintojaan ja maitohorsmat kasvoivat miehen korkuisena.

Mietin millainen minun elämäni filmi on, ja näenkö sitä koskaan, vai sammuvatko valot yht'äkkiä ja kuulen vain hetken television siritysääntä ja lakkaan olemasta. 

Onko elämäni filmissä joulu, kun äiti kantaa höyryävät laatikot salin pöydälle, kattokruunun alle? Vai ala-asteen jauhelihakeittopäivä, kun yökötys nousee kurkkuun ja lantun lötköt jäähtyvät lautaselle?

Tuleeko isä postilaatikkotietä vastaan ruutupaidassa, ahomansikat heinänkorressa minulle ojentaen? Vai koulun tytöt, joiden leikkeihin en mahtunut?

Tunnenko ensisuudelman elämäni rakkauden kanssa vai sairaan kummisedän otsaan painetun viimeisen, tietäen ettei hän huomenna enää ole? 

Tuoksuuko isoäidin aina kallelleen kaatuvat korvapuustit, vai maaliskuun loskakelin lyijynkatkuinen pakokaasu, kun joku veti minua pulkassa joka raapi soraa?

Muistanko vastasyntyneen tuoksun ja nousevan maidon, vai pomon joka huusi niin että sylki lensi ja sykkeeni nousi korvien alle?

Leikinkö siskon kanssa aamukasteisella takapihalla, viltille barbit levitettynä, vai jonotanko marraskuun ympärivuorokautisessa yössä autopesulaan kun autoradio on rikki?

Uinko alasti tyynellä järvellä kesäyönä, kun kaikki muut nukkuvat, vai istunko hammaslääkärin tuolissa kun ihan kaikki on aisteille epämukavaa?

Havisevatko haavan lehdet, humisevatko hongat, parhaat luontoystäväni?

Ratiseeko äkkiä tulleen talven jää kumisaappaan alla, lätäkön pinnalla?

Katsonko hehkuvaa hiillosta, kuorinko kuuman nauriin johon isä laittaa nokareen voita?

Olenko iho iholla, yhtä toisen kanssa?

Onko poskeni nousseet hymystä?

Ehkä soutelen ystävän kanssa ja poljen pyörällä niin kovaa kun voin.

Juoksen pakoon setää, jonka omenoita varastimme.

Vedän henkoset tupakasta ja yskin vedet silmissä.

Muistanhan sen kun hypin innostuksesta, kun kannoin muuttolaatikot parketilta tuoksuvaan uuteen kotiin.

Pomppaako mieleeni se hetki, kun tajusin, että voin kääntää auton keulan kohti vastaantulevaa rekkaa.

Tunkeeko filmiin raivo? Kun olen rikkonut esineitä, huutanut polvillani, repinyt omaa tukkaani.

Jääkö mielen kiertoradalle ne sadat tunnit, kun odotan internet-yhteyttä, tiedoston latautumista tai kirjaudun Kipaan kahdeksannen kerran peräkkäin?

Onko järjetöntä nähdä kelan jonotusnumerokone? Juna joka lähti laiturilta vaikka painoin ovenavausnappia?

Kymmenet ja kymmenet vanhempainillat ja kevätjuhlat kun jonkun partavesi sai pääni särkemään ja oksensin kotona.

Miljoona kilometriä maantietä. Ämpärilliset särkylääkkeitä. Puhelut ammattiliittoon kun vaadin oikeutta. 

Mitä elämän filmiin mahtuu, ja mitä siitä leikataan pois?

Tunnenko onnistumisen huuman, kun joku kehui piirustustani, vai kuristavan epätoivon kun en ymmärrä matematiikkaa? Mitä väliä sillä enää on. Mitä väliä sillä koskaan oli?

Saisinko sensuroida sen pitkän oton, kun vihasin kehoani ja tuhlasin aikaa turhuuteen. Aikaa ei saa takaisin. Sen voi käyttää viisaammin. Aika älä lopu vielä.

Olen päässyt elämän makuun.

Olen istunut konserttisalissa kyyneleet poskillani, musiikista liikuttuneena.

Olen pitänyt nukkuvaa lasta sylissäni.

Olen kävellyt tammikuun kuutamossa kun koivut paukahtelevat kylmyydestä.

Syntymäpäivät kun on ruska.

Aamukahvit kuistilla kun krookukset nousevat värittömään maahan.

Kurjet kun ne tulevat, ja kun ne lähtevät.

Kypsä aaltoileva vilja pyörälenkin varrella.

 

Haluan filmiini kaikki rakkaat ja kaiken kauniin. Kaikki vuodenajat, vihdan tuoksun, saunan lämmön ja teltassa nukutun yön raikkauden.

Matkat ja niiden elämykset, hyvät kirjat ja parhaat elokuvat.

Kaiken mikä on kaunista.