Olin hyvin nuorena töissä eräässä kartanohotellissa. Siellä oli raisu ravintolapäällikkö joka tykkäsi kuunnella erästä cd-levyä kovalla kun ei ollut asiakkaita. Selitti minulle tupakan kähentämällä äänellään:"Tämä on Mozartia. Kuuntelen tätä aina kun vituttaa. On tullut kuunneltua aika paljon." Kyseessä on Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem, eli sielun messu. Hautaujaismusaa. Ei muuten hämäläistapaluterilaisella ensimmäisenä tule mieleen, että sellaista voisi hautajaisissa soittaa. Polkuharmooni pitää olla, Maan korvessa ja Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Opin siinä kartanohotellilla pikkujouluja valmistellessa tykkäämään kyseisestä teoksesta kovin. Ostin jonkun version itsellenikin. Se cd on loppuun kuunneltu. Se on erittäin hyvä versio. Tempo on just eikä melkein, solistit on kaikki erittäin hyviä, samoin kuoro, eikä äänityspaikka kaiu liikaa.

Nyt minulla on Spotify. Spotify on muuten nukutuksen, tekstiviestin ja tiskikoneen jälkeen paras keksintö. En ole mikään haka sen käytössä. En aina tajua, olenko omassa kirjastossani vai löytänyt etsimällä jotain uutta. En toisinaan löydä lataamaani Requimiä kirjastostani ja ilman lukulaseja valitsen netistä vain jonkun. Kerran tuli semmoinen äänitys, että Karkkilan kirkkokuorokin pystyy parempaan. En voi käsittää miten se oli päätynyt Spotifyhyn. Se oli epävireinen! Toisella kertaa tempasin siihen semmoisen mahtipontisen esityksen josta kyllä tykkäsin. Ajattelin, että aika kiva sopraano tässä solistina. Piti oikein tarkistaa, että onko joku nimekkäämpikin laulaja. Voi Jeesus, se oli Karita Mattila. Ilmankos. Noh, tänään tuli semmoinen Requim-lenkki-fiilis ja puhelinta räpeltämmään. Ajattelin, että valitsen version sisätiloissa, lukulasit päässä. Otin sen koekuunteluun. Orkesteri aloitti tutusti, mallikkaasti, osaan joka sävelen ulkoa. Mutta se laulaminen. Tenori oli kuin joku kummelihahmo ja se nainen kuin joukkojenhallintasopraano. Ei sitä vain voinut kuunnella!  Lopulta löysin kelpuutettavan nauhoituksen ja läksin talsimaan kauniiseen lumimaisemaan katuvalojen alle. Vilkuilin, ettei kukaan näe ja vedin lipsyncillä läpi muutaman kappaleen. Kaikki äänet bassosta sopraanoon. Se on siis latinaksi. Välillä saatoin inahtaa jonkun sävelen puoliääneen.

Tuossa eräänä päivänä kuuntelin ihan radioradiota autossa ja siellä joku kapellimestari käytti sanaa populaariklassinen. Juuri sitä minä tykkään kuunnella. Makunsa kullakin. En välitä sellaisesta klassisesta, joka kuulostaa kuin koppelo olisi juuttunut peltiseen postilaatikkoon pakkasella. Ei ei. Tykkään selkeistä sävelkuluista,tuttuudesta, kauneudesta, voimasta, taidosta. Tilutusta en pahemmin jaksa kuunnella. Joku viulukonsertto saattaa alkaa lupaavasti mutta jossain vaiheessa hiljaisuus on kultaa. Sama homma pianon kanssa.  Mutta ajatelkaapa niitä Mozartin aikalaisia. Ei ollut mitään tallennusvälineitä, muuta kuin nuotit. Ihmiset eivät kuulleet musiikkia kuin livenä. Ehkä joku mekaaninen soittorasia on rikkaimmilla ollut. Jos joutuisin luopumaan musiikin kuuntelusta, olisin paljon onnettomampi ja pahantuulisempi ihminen.