Matkalaukkujen pikkuisten pyörien rahina ja laukkujen kumina valloittaa epätasaisen ylämäessä olevan tien. Kalpeat skandinaavit kömpivät kohti unelmaa kaskaiden pitäessä ääntään. Lämpö muuttaa trikoopaidan kosteaksi ja painavaksi viitaksi ylläni. Ilta on pimeä, mutta katuvalot opastavat meitä minimarketteihin, viinaostoksille ja huoneisiimme. Bussin ikkunasta ei saanut pimeydessä mitään käsitystä, minne on menossa ja päädyin katsomaan tabletilta dokumenttia Nietzschestä. Bussin penkkikohtainen ilmastointi oli joko on tai off. Kiedoin matkahuivini kireän niskani ja jomottavan olkapään ympärille. Matkaopas puhui mikrofoniin feikillä nuotillaan kuin lapselle. Kuulin hänen puheestaan, miten bussissa pidetty tervetulotoivotus oli kirjoitettu vaatimattomassa, valmiiksi kalustetussa yksiössä Suomeen kaivaten. Puheessa toistuivat sanat toki ja Katarina-rouva. Vain lastenkirjoissa puhutaan ihmisistä noin. Katarina-rouva on hotellimme omistaja.

En koskaan ole lähtenyt matkalle näin valmistautumattomana. Pakkasin laukkuni lähtöä edeltävänä iltana ja matkustusilmoituksen teko jäi tuohon samaan iltaan. Pengoimme puolison kanssa kaapeista snorkkelin, rantapyyhkeet ja pienen kaislamaton. Suomessa helleasuiksi käyvät vaatteet osoittautuivat täällä kuumiksi lumpuiksi, joista teki mieli tehdä trasselia.

Hotelli on hienosti valaistu ja upea allasosasto komeilee käyttämättömyyttään. Lomaesitteeseen siitä oli laitettu kaunis kuva iltavalaistuksessa. Kuvan tarkoitus oli vain houkutella ihmiset paikan päälle toteamaan, että allas on kiinni iltakuudesta aamuyhdeksään, omia juomia ei saa nauttia terasseilla, eikä altaassa saa leikkiä kovaäänisesti.

Ilmalämpöpumpun kaukosäätimen sai seitsemän euron lisähintaan per päivä, joka oli ahnetta vittuilua tässä kuumassa maassa. Moniko oikeasti maksaa matkasta ensin 600-700 euroa ja sitten kitsastelee ilmastoinnin kanssa? Hotellissa piti olla wifi, mutta se onkin vain altaalla. Eikä toimi. Ehkä lisähintaan senkin saisi toimimaan? Huone on iso, siisti ja vaatimaton. Kalusteissa on kolhuja, valaisimet on suunniteltu hehkulampuille ja kirkaat erisävyiset lamput pullottavat varjostimista kuin häikäisevät fallokset. Heitämme tavaramme huoneeseen ja vaihdamme lämpötilaan sopivat vaattet ja lähdemme tutustumaan kylään.

 

Sandaalit kulkevat kuoppaisella tiellä. Mieletön viemärin haju kouraisee sieraimissa ja nenäontelossa. Avonaiset roskikset sykkivät kuumuudessa löyhkää, joka sekoittuu tavernan valkosipulin ja paistetun lihan  tuoksuun. Pienet kissanpoikaset kurkkivat suurilla silmillään verkkoaidan takaa. Niiden emo lienee jossain lähistöllä, mutta jo kyllästynyt poikastensa nahisteluun ja nisien näykkimiseen. Kissat ovat ei kenenkään, mutta kaikkien. Jotkut niitä ruokkivat, jostain ne saavat vettä. Jyrsijöiden kannat pysyvät kurissa, eikä pikkulinnuistakaan ole häiriötä näillä kulmilla. Kaduilla jolkottelee koiria, joilla kivekset ovat tallella. Voin vain arvailla, ovatko koirat jonkun lemmikkejä vai nekin kylän yhteisiä. Musiikin jumputus ja ihmisten puheensorina voimistuvat, kun lähestymme keskustaa. "Idyllinen kalastajalkylä" onkin länsimaisia hittejä jumputtava ravintolapuuhamaa. Minulla ei ollut kohteen suhteen mitään odotuksia ja silti olen vähän järkyttynyt. Olen selvästi pettynyt omaan asenteeseeni ja ryhdyn ryhdikkäästi  korjaamaan sitä. Olen vain väsynyt. En ollut innoissani matkalle lähdöstä. Totun tähän paikkaan kyllä. Huomenna kaikki näyttää erilaiselta. Kävelelmme pienen pääkadun päästä päähän tarjoilijoiden huudellessa perään terve, terve. Alamäki heitti meidät joutuisasti keskustaan, mutta hotellille palaaminen käy kuntoilusta. Matkan varrella pulskat turistit istuvat parvekkeilaan alusasuissaan. Hiestä märkinä ja janoisina kapuamme hotellin ulkorappuset huoneen ovelle, ja avaamme oven seitsemän euron päivähintaan jäähdytettyyn väliaikaiseen asumukseemme.

Päivät kuluvat vähin suunnitelmin. Toiminnot keskittyvät ravinnon hankintaan ja sen sulatteluun. Vessasta ei saa vetää paperia alas ja se vaivaa minua. Tuntuu, että vessan roskiksessa asuu mörkö, joka saastuttaa ilman jota hengitän. Sunnuntaisin ei siivota huoneita ja maanantai aamuna pullottava roskis jo kuvottaa.

En halua avata telkkaa, enkä katsoa kännykästä uutisia. En halua tietää, mitä typerää Trump on tänään aivopieraissut, enkä tietää kuinka lähellä ydinsota asiantuntijoiden mielestä on. Minua ei kiinnosta Sipilän selittelyt eikä se, kuinka väärin suomalaiset syövät  kukin tavallaan. Säästyn Maisa Torpan salarakkauksilta, mutta Silllanpään huumekäry minutkin tavoittaa. Puoliso ei malta olla kertomatta siitä. Mietin Jarin tilannetta Kreikkaa lämmittävän auringon alla. Päädyn ajatukseen, että ketään ei pitäisi tuomita eikä erottaa työstään ilman mahdollisuutta vieroitukseen. Jarin selitykset ovat jopa tekoakin typerämmät. Nurkkaan ajetun ihmisen sihinää. Jokin häntäkin täytyy suuresti ahdistaa, että on päätynyt huumeiden käyttäjäksi. Ei artistin elämä helppoa ole, se ei ole vain elämää. Mikä minä olen häntä arvostelemaan. Kaikilla meillä on omat hirviömme.

Joka päivä uin meressä sekä uima-altaalla. Snorklaaminen on kivaa ja mielenkiintoista. Näköpiiriin ilmestyvät kalat säikäyttävät ja näyttävät uivan aivan liki minua. Meressä hyllyvät muovipussien palaset vetävät mieltä alaspäin. Missään en ole nähnyt niin muovipussiuskonnollista kansaa kuin Välimerellä. Kun ostan ruokakaupasta shampoon, myyjä kietaisee pullon muovipussiin ennen kuin ehdin vastustella. Sanon, no bag please ja hymyilen vaivalloisesti. Myyjä katsoo hämmästelleen, jopa tyrmistyneenä kysyen, no bag!? - No, I'm trying to avoid plastic. Myyjän on vaikea tajuta, että joku sulloo rantakassiinsa niin ruoat kuin shampoonkin ilman muovia. Sain sanoa no bag, kymmeniä kertoja viikon aikana. Joka ikinen saippua, avaimenperä, bikinin yläosa, luumu ja muoviin pakattu leipä tempaistaan vielä muovikassiin. Missään en ole nähnyt niin roskaista ympäristöä kuin Välimeren maissa. Kodikkaiden tavernien ja luksushotellien välissä on joutomaita, joiden verkkoaitoihin tuuli on kuljettanut uskomattoman määrän roskaa, varsinkin muovikasseja. Muovikasseja lilluu merissä miljoonia. Samoin muovipulloja. Myyjän tietämättömyys melkein raivostuttaa minua. Tyydyn hymyilemään hänelle, vaikka toinen vaihtoehto olisi kysyä, onko hän kuullut Tyynenmeren muovimantereesta? Miten osaisin vähän relata? Tulinko tänne pätemään ja maailmaa pelastamaan? Tämä maa ei tule muuttumaan miksikään niin kauan kun paikalliset ihmiset eivät itse halua auttaa elimympäristöään. Ketään ei näytä kiinnostavan joutomaiden hiekassa pyörivät vesipullot ja frappepurkit.  Demokratian ja sivistyksen synnyinseutu rakastaa muoviaan ja tukehduttaa muutkin siihen.

Pystyn jotenkuten nauttimaan ruoasta viikon aikana, vaikka tiedän että moraalikrapula iskee jossain vaiheessa. Heittäydyn homo sapiensille tyypilliseen denial- tilaan ja syön mielettömät määrät maitotuotteita, vaikka en tiedä miten lehmät Kreikassa elävät ja voivat. Ei minun pyristelyni mitään täällä vaikuta. Täällä kalakin on kasvis. Ruoka on ravintoloissa halpaa ja hyvää. Maut ovat kohdallaan ja palvelu on erinomaista, vaikka jatkuva kiitos ja mitä kuluu?, käy hermoon. Niiden hokeminen vain muistuttaa, että olen ulkoiselta olemukseltani suomalaiseksi tunnistettava massaturisti. Sanomme joka ravintolassa miehen kanssa toisillemme, että tänne me tullaan uudestaankin, eikä kuitenkaan ehditä. Monia hyviä ravintoloita on vieri vieressä.

Eräänä päivänä teimme retken vähän kauempana olevalle rannalle. Rantatuolit ja -varjo maksavat kahdeksan euroa koko päivältä. Kuittia ei saa. Ei sitä saa paljon muualtakaan. Mitäs se EU näille sanoi muutama vuosi sitten? Se taisi sanoa, että nyt loppuu se harmaa talous. Näillä on niin kova kansallinen itsetunto, että ei täällä EUn murinat tunnu missään. Jokainen pärjää tavallaan. Jotkut myyvät "itsepoimimia" yrttejä kadulla. Mummeli jolla on vielä puolet hampaista tallella, osaa englantia: I collect, Thank You ja Bye. Miksi minussa asuu tämä kyynikko? Onko se ihan mahdoton asia, että mummeli puhuu totta? Kun katson yrttipussien määrää ja olen kokenut kasvien kuivattaja, järkeni sanoo, että No you don't collect. Not these amounts. Jokatapauksessa, yrtit tuoksuvat taivaalliselle! Nuuhkin mummelin pusseja silmät ummessa ja ostan ensin kolme, poistun ja käännyn ympäri ja ostan kaksi lisää. Kun palasin kotiin ja nuuhkin pusseja ja jaoin niitä tuliaispinoihin, ihmettelin, miksen ostanut saman tien kahdellakympillä. Maksoivat ihanuudet nimittäin euron pussukka.  Kaduilla on myös maissin paistajia. Heillä on pienet grillit mukanaan, jotka on kaivettu 20 vuotta vanhan kuhmuisen Hondan takakontista. Eurolla ja 50 sentillä saa pitkän komean grillatun maissin välipalaksi kävelykadulla.

Mietin miehelleni ääneen, herättäkö tämä melko massiivinen turismi erimielisyyttä paikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa. Kun miettii, miten keskustan jokainen talo näyttää muuttuneen ravintolaksi tai hotelliksi ja kuinka feikki koko kattaus on, sen on pakko harmittaa osaa asukkaista. Kylässä on myös paikallisten asuntoja piiloisilla kujilla ja normaalia elämää kouluineen, kirkkoineen ja kanaloineen. Se on outo sekoitus aurinkorasvan tuoksua, indonesiasta tuotuja hellemekkoja ja ikiaikaista meren kohinaa ja paistetun kalan aromia. Parina päivänä hotellimme ohi ajaa auto, jollaisella isisin pojatkin ajelee. Pyssyjä ei katolla ole, mutta kovaäänisistä tulee nauhoite, josta en ymmärrä sanakaan, mutta nuotin tunnistan kantaaottavaksi. Onnistun kysäisemään hotellimme omistajalta, mistä on kysymys. Hän vastaa olkapäitään kohautellen, että ei oikein osaa sanoa. Onko se poliittista, tivaan. No, everything is bad, hotel is bad, this is bad ja hän nojaa hotellia ympäröivään mustaan rauta-aitaan kevyesti. En yhtään ihmettele tuota miestä, joka ajelee autollaan hotellien ympärillä paheksumassa yrittäjien elinkeinoa. Mutta sama vanha kysymys kuuluu tässäkin, mitä nämä ihmiset tekisivät elääkseen jos turistit lähtevät?  Asia ei ole yksinkertainen. En silti näe mitään oikeutusta omille toimilleni tulla tänne pakoon kaamosta ja kosteita kylmiä aamuja, rahaa vaihdon välineenä käyttäen ja hiilijalanjälkeäni paisutellen. Kyllä täällä mieli lepää, jos voi unohtaa eläinten oikeudet, miljardit muovipussit, harmaan talouden ja oksettavan roskisten löyhkän. Ihanaltahan se auringon paiste iholla tuntuu. Suolavesi sulattaa kireät hartiat. Villit delfiinit nostavat liikutuksen kyyneleet silmiin meriretkellä. Turkoosiin läpikuultavaan veteen pulahtaminen suoraan laivasta, on fantastista ja etuoikeutettua. Voi viettää laatuaikaa rakkaansa kanssa, varpaat rantahiekkaan upottaen. Voi nauraa meidän inside-jutuille, joita kukaan muu ei ymmärrä. Voi ihailla tähtitaivasta joka on tuttu, mutta jotenkin vinossa. Räpsimme kännyköillä toisistamme järjettömät määrät kuvia, joita perikunta vielä antiikkisilta muistitikuilta katsoo ja ihmettelee.

 Lomalukemiseni ei ole kevyttä tavaraa. Se on jo kertaalleen lukemani Richard Hollowayn nerokas, mutta ajoittain vaikea,  Ei pyhä eikä paha. Holloway siteeraa kirjassa jotain henkilöä muistaakseni näin: "Elämä on komedia ajattelijalle, mutta tragedia tuntevalle." Olen pitänyt itseäni yksinkertaisena, vaatimattomana ajattelijana. Ainakaan en marssi läpi päivien mitään kyseenalaistamatta. Mutta tuo siteeraus, tällä matkalla, näissä olosuhteissa ja tunnelmissa, alleviivaa minut tuntijaksi.

Voisinko joskus elää viikon ilman omantunnon painoa, ilman pohtimisen taakkaa? Nyt ainakin yritin, osittain siinä onnistuen.