Olen juhannuksesta asti "kärsinyt" eräästä tuki- ja liikuntaelinten ongelmasta. Joka on poikinut kaksi uutta ongelmaa. Tilanne on mennyt alamäkeä hyvän aikaa ja lopulta päädyin sairaslomalle. Jälkikäteen voi tietysti pohtia, olisiko pitänyt mennä hierojalle kauan sitten, olisiko pitänyt jättää se tämä ja tuo treeni väliin vai tehdä enemmän, kovempaa ja korkeammalle. Rahatkin oli kymmenen päivän Eurooppa-reissun jäljiltä niin piukalla, ettei raaskinut varata fysioterapiaa, ennen kun oli pakko. Olen käynyt useammalla fysioterapeutilla työurani aikana. Nämä ongelmat alkoivat vuonna 2000 ja palaavat säännöllisesti kuin tuttu kutsumaton vieras.

Yksi fysioterapeutti oli omituinen höpöttäjä. Hän kertoi kaiken lapsistaan, heidän koulutuksistaan, lastensa puolisoiden koulutuksista ja työmatkoista. Hän kertoi ystäväpariskunnastaan ja heidän ulkomaanmatkoistaan. Hänen lempilauseensa alkoi sanalla, minä. Se fysioterapeutti pälätti lakkaamatta, mutta antoi selkääni sähköä yhteiskunnan piikkiin, joten turrutin korvani ja esitin sietäväni häntä.

Toinen fysioterapeutti jäi mieleeni siitä, että hän kertoi seisseensä jyrkänteellä pieni vauvansa vaunuissa ja miettineensä, että hän saattaisi työntää vaunut rotkosta alas. Tämän fysioterapian minulle kustansi Helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiiri, kun olin sijaisena sairaalassa. Vakituiset työntekijät vihasivat minua, koska heillä oli ollut kolotuksia vuodesta 1939, eivätkä he koskaan päässeet fysioterapiaan.

Kolmas fysioterapeutti oli ensin poikani ja isäni fysioterapeutti ja siirryin kätevästi joukon jatkoksi hänelle. Hän oli mukava ja ammattitaitoinen, mutta tuli liian tutuksi. Kävin hänellä hierottavana säännöllisesti, mutta sitten koin, että kuulumisten puhuminen vie fokuksen siitä pääasiasta. En halua hierottavana jutella mistään. Hän jäi mieleeni lauseesta. "Minä en ole mikään jumppari, olen koulutettu fysioterapeutti." Olenkin siitä lähtien korjannut lääkäreiden puheita, jos he mainitsevat sanan jumppari. Kysyn, tarkoitatko nyt fysioterapeuttia?

 Neljäs fysioterapeutti oli keltaisilta sivuilta summan mutikassa etusormella osoitettu "Irina". Hän on kotoisin Venäjältä, puhuu erittäin hyvää suomea ja pamauttaa asiat päin näköä niin kuin ne ovat. Hänellä kävin polvileikkausta ennen ja sen jälkeen, varmuuden vuoksi ja itseäni kuntouttaakseni. Maksoin kaiken kiltisti itse. Tämmöiseen ei lähetteitä saa. Olin päättänyt parantua leikkauksesta oikein ja jonkun ammattilaisen valvonnassa. Ei minulla Irinasta pahaa sanottavaa ole, hän on asiallinen eikä puhu turhia. Mutta joku muuri hänen ja minun välillä on. Onko se venäläinen asiakaspalvelutapa, en tiedä.

Muitakin satunnaisia tuttavuuksia on ollut. Kaksi heistä oli sellaisia, että kävelin silmät ympyräisenä pois vastaanotolta. He tutkivat minut päästä varpaisiin ja varmistivat moneen kertaan, olenko lapsena ollut onnettomuudessa, kaatunut, pudonnut, lentänyt selälleni, missä, miten, milloin, ja millä kiihtyvyydellä. He kertoivat minulle myös että en osaa hengittää, seistä, istua, maata, kävellä enkä olla kontillani ja että minulla varmasti on joku trauma kehossa ja lapatuki puuttu. He löivät mukaani neljä sivua jumppaohjeita, joita en osaa tehdä oikein. Siitä on hyvä aloittaa paranemisprosessi. Kaikki oli lähtökohtaisesti pielessä.

Mutta sitten, vihdoin, vuosien etsinnän jälkeen hän löytyi. Hän joka katsoo silmiin, kuuntelee, ei puhu itsestään vaan keskittyy. Ei pyydä tietoja siitä miten oma syntymäni edistyi vaan minne minua nyt sattuu. Hän kysyy vain oleelliset asiat. Ottaa huomioon työni jota teen. Löytää ne paikat, joihin sattuu ja ymmärtää miksi. Ei tuomitse. Ei saarnaa. Ei kerro mikä kaikki kehossani on väärin, en tee oikeasti sillä tiedolla mitään. Kotiläksyksi saa yhden liikkeen, ehkä jopa kaksi. Hän yrittää saada minut rentoutumaan. Hän ei satuta, se vie kuulemma taaksepäin. En tiedä mistä nämä liikutukseni välillä lähtee, mutta aloin itkemään ensimmäisellä kerralla hänen luonaan ja taas tänään. Siinä on jotain syvästi liikuttavaa, kun on sinnitellyt kipujen, buranan ja rajoittuneen liikeradan kanssa ja joku sitten koskeekin minuun ja yrittää auttaa. Siinä purkautui 60 huonosti nukuttua yötä ja muutama tuhat huonossa asennossa siivottua neliömetriä. Niitä kyyneleitä vaan pulppusi jostain.

 Hän sanoi, että moppaaminen on oikeasti kovaa työtä. Se ei näytä siltä, mutta se on nivelille raskasta. Pelkästään tämän lauseen ansiosta voin jo paremmin. Jos fysioterapeutti sanoo, että sinä moppaat väärin tai että sinulta puuttuu lapatuki, hän saattaa olla oikeassa. Mutta se ei saa minua voimaan yhtään paremmin. Kun fysioterapeutti sanoo, että sinun työsi ON raskasta ja vaativaa, hän osoitaa myötätuntoa joka parantaa. Mennään niihin asentoihin sitten myöhemmin, kun saadaan ensin asikas edes hengittämään rennosti. En saanut kotiläksyksi neljää monistetta, joissa viisi liikettä per sivu. Sain ensi viikoksi uuden ajan ja kotiläksyksi "lepposia metsälenkkejä ja selinmakuuta pehmeällä matolla sisään ja ulos hengittäen." Sen sijaan, että olisin (tänäänkin) mennyt metsään lenkille ja kävellyt ainakin 45 minuuttia, meninkin tyttäreni ja koiriemme kanssa järven rantaan. Kävelimme rauhallisesti kallioilla, ja istuimme (minä oikeastaan makasin) laiturilla puoli tuntia. Uitin myös jalkoja vedessä ja päätin mennä joku ilta elokuiselle hämyuinnille. Kunhan saan tämän jännityksen ensin vähän laukeamaan.

Yritän kovasti tehdä oikeita asioita terveyteni ja hyvinvointini eteen. Mutta välillä tarvitsen rohkaisua laiskotteluun ja rentoutumiseen. Ja rohkaisua yrittää vähemmän.