Kirkon parkkipaikka täyttyy autoista. Volvoja, isoja Volkkareita, Mersuja, Mondeoita, tila-autoja. Uusia, uudenkarheita ja puhtaita. Vain pari Yarista ja Kaata, varmaan mummojen autoja. On konfirmaatiopäivä. Melkein 80 nuorta kertyy valkoisissa paidoissaan kirkon pihaan parijonoon. Sitä ennen sakastissa on kova kuhina. Sovitellaan alboja, vaihdetaan vielä virsiä tauluille, varmistetaan että alttarilla on kaikki tarvittava. Pappi kokoaa paperinsa ja porukkansa ja ristikulkue lähtee muutaman minuutin myöhässä kirkkoon. Kulkueen aikana, kaikki seurueet kuvaavat kännyköillään. Mikä tilaisuus tämä olisikaan taskuvarkaalle.

Joudun kulkemaan sisään ja ulos. Kirkossa on läpiveto. Kynttilät roiskuvat alttarille nopeutettuna. Mietin onko pahempi antaa kynttilöiden palaa loppuun vai vaihtaa ne astuen alttariin. Päädyn vaihtamiseen. Suntion työssä joutuu tekemään päätöksiä tässä ja nyt. Jälkeenpäin voi miettiä, miten meni omasta mielestä. 

Kirkossa on viileää, ulkona on kuuma. Pihalta puskee pihlajan raatomainen haju avoinaisista ikkunoista sisään. Ulkona soran rouskuessa kenkien alla ja avainten kilahdellessa taskussa, leijuu kirkosta ulospäin partavesien, hiuslakan ja parfyymien sekoitus. Kuin tuoksujen julistus, nyt on juhlapäivä. 

Pääskyset kirkuvat kirkon katossa. Se on kesän ääni. Ulkona naakat ja varikset selvittelevät välejään. Lintujen äänet peittää virsien veisaus. Kansa laulaa valtavalla volyymillä. Nämä ihmiset osaavat laulaa. Kaikki ihmiset osaisivat, jos lapsesta saakka laulaisivat.

Yhdellä nuorella on paha olo. Sakastissa nostetaan jalat ylös ja laitetaan kielen alle suolaa. Hörppää lasi vettä päälle. Tyttö virkoaa, muuttaa väriä kasvoillaan ja pääsee muiden joukkoon jatkamaan messua. 

Olen pitänyt aika monen rippilapsen jalkoja ylhäällä, ja muutaman bestmanin myös. Helle, jännitys ja tunteet saavat yleensä ainakin yhden rippilapsen voimaan huonosti. Joskus minulla oli  sakastissa kaksi potilasta yhtäaikaa. Toinen pyörtyi ja hetken päästä toista pisti ampiainen. Ja siinä samalla minun pitäisi olla kirkkosalin puolella katsomassa, että kaikki sujuu hyvin.

Tänään kuulin tömähdyksen, jonka jo tunnen. Kirkon takaosassa joku pyörtyi. Mutta olin sillä hetkellä kiinni jossain tehtävässä, enkä päässyt katsomaan sen tarkemmin. Muiden liikendintään luottaen ajattelin, että siellä on apua lähellä. Nämä ihmiset osaavat toimia. Kenenkään paidassa ei lue, "en ole gynekologi mutta voin vilkaista". Näistä joku ON gynekologi.

Kenelläkään ei myöskään ole bändipaitaa ja mustia farkkuja. Kukaan ei ole humalassa, eikä nuku tatuoitua käsivarttaan vasten. 

Näille ihmisille konfirmaatiolla on syvä merkitys. Niin syvä, etten saa siitä kiinni.

Nuoret selkeästi maistavat alkoholia ehtoollisella ensi kertaa. Ilmeet ovat sen mukaiset.

Syvä liikutus pyyhkäisee tyttöjen rivin yli. Ehkä uskonnollinen tunne-elämys. Sellaista minä en ole koskaan kokenut.

Ensin minulla oli lapsen usko. Lapsellehan se on totta, mitä vanhemmat tai opettajat sanovat. 

Sitten minulla oli etsijän usko. Pyysin merkkiä jumalalta. Rukoilin joka ilta perheeni puolesta ja kiitin kaikesta hyvästä elämässäni. Nyt iltaruokoukset ovat vaienneet. Olen siinä käsityksessä, että ne kulkevat vain tyhjyydessä.

En ymmärrä mitä ihmisille tapahtuu kun he ehtoolliselle mennessä itkevät ja nojaavat toisiinsa. Joka kerta lapsi minussa haluaisi mennä kysymään, mitä sinä itket? Pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Itketkö ahdistusta? Pakkopaitaa? 14. raskautta? Itketkö onnesta, liikutuksesta vai rakkaudesta? Itketkö oikeasti? Itketkö omia vai toisen syntejä?

Kun katson nuoria, haluaisin kysyä heiltäkin paljon. Mitä teille puhuttiin leirillä seurustelusta? Seksistä? Masturboinnista? Pedofiliasta? Anteeksi annosta? Saatteko te katsoa Vain elämää?

Oikeastaan tiedän vastauksen ja ahdistun.

Me ajamme samoja moottoriteitä ja jonotamme samoissa Prismoissa. Viestimme viuhuvat samassa netissä. Asumme Jukka-taloissa ja otamme Panadolia särkyyn. Mutta olemme eri. Minä en ole te. Käykö teidän minua sääli, kun joudun helvettiin, kun en ole syntynyt teiksi? Entä ne muut seitsemän miljardia? 

Ajatukseni kulkevat tutusti jälleen kerran jurttiin ja igluihin. Vuorille ja pyramideille. Alkulehmän aikaan, keski-aikaan, nykyaikaan ja takaisin alkuhämärään. Vaikka ei se hämärää ollut niille, jotka silloin elivät. Ei ollut kirjapainotaitoa, ei edes kirjaimia. Ei ollut jumalan sanaa. Olivatko he teidän mielestänne jumalan lapsia? Ei ollut ehtoollista, sovitusta, ei ollut edes viiniä. Minä näen heidät ihmisinä, niinkuin itseni ja teidät. Meillä kaikilla samat kysymykset, vain eri ajassa, eri tieto, eri vastaukset.

Ne sadat ja tuhannet asiat, jotka ovat ennen luettu pahojen henkien tekosiksi, tai palkaksi synneistä, on tiede selittänyt meille järkiperusteisesti. Suuri epäkohta minulle uskonnossa on sen ristiriitaisuus. Kun kerran töissä kerroin serkkuni odottavan lasta hedelmöityshoidon jälkeen, hihkaisi työkaveripappi: Hedelmöityshoidot ovat yksi suurimpia jumalan lahjoja. Hämmennykseni oli hiljaista mutta läsnä olevaa. En sanonut sitä ääneen. Eikö jumalallesi olisi ollut helpompaa vain antaa näiden kahden hedelmöittyä luonnollisesti? Miksi ensin langettaa niin suuri ja surullinen taakka, kuin 30 negatiivista raskaustestiä, kaksi keskenmenoa ja sitten siunata heitä kivuliailla ja kalliilla hedelmöityshoidoilla?

Ajatukseni ovat jälleen kuin kassillinen matonkuteita. Älä päästä niitä irti. Parasta pitää nyt tämä kassi kiinni ja keskittyä käytännön asioihin.

Riittääkö viini? Täytän toisen leipäastian uudelleen. Nostan lattialle pudonneen pikarin. Tarkkailen päätään riiputtavaa poikaa. Vahdin ampiaista joka käy pyörähtämässä avonaisen ikkunan luona.

Lopulta kaikki meni hyvin. Taas löytötavaraa penkeissä. Taas jonkun vaihtovaatteet  unohtuneet vessaan.Taas 150 virsikirjaa palauttamatta penkeissä. Taas kellot hyvästelevät tuntemattomat matkaan. Taas kerään käytetyt albat pöydiltä ja tiskaan pikarit ahtaassa keittiössä. Syön mikrotetun lounaan. Juttelen ihmisille jotka arasti astuvat avonaisista ovista kirkon hiljaisuuteen. Saammeko tulla, he kysyvät. Tottakai, tulkaa peremmälle. Täällä on nyt vähän sekaista, mutta katselkaa rauhassa ympärillenne. 

Tulee toinenkin neljän hengen seurue. Yhtä varovaisesti kuin edellinen. Vaihdamme samat lauseet, jotka vaihdoin äsken. He tulivat vain katsomaan kirkkoa, jossa heidät vihittiin päivälleen 30 vuotta sitten. Onnittelen heitä ja tunnen pienen liikutuksen. Tämän minä tajuan. Tähän minä samaistun. En äskeisessä messussa tuntenut mitään näin. Ei minua koskettanut nuorten liikutus eikä itkusta hytkyminen. En osaa samaistua siihen. Tähän osaan. He kiittelevät tuuriaan, kun kirkon ovet olivat auki. Tämä on niitä pieniä hetkiä, jotka koen arvokkaaksi. Että voi mahdollistaa toisille  hetken kauniissa kirkossa ja he saavat olla siinä kaikessa rauhassa. Kukaan ei sano, ole nyt näin, ajattele nyt näin, tämä on oikein, tai tapahtuu kauheita.

Työpäivä jatkuu morsiusmessun merkeissä. Pappi lienee lapseni ikäinen ja kertoo olleensa vasta vuoden töissä. Hän kysyy minulta, missä hän seisoo, miten tämä toimii, voitko viedä paperit virastolle?  Hän kysyy asioita, jotka ovat teologien heiniä. Yritän olla rento, mutta asiantunteva. Jota en ole. Voin vain sanoa mielipiteeni ja kertoa meidän käytännöistä. Ne tuntuvat kelpaavan. Yritän saada nuorison sakastissa hengittämään sisään ja ulos. Häissä aina hermoillaan. Lopulta kaikki rullaa hyvin, vaikka käy pieni kommellus. Peitän sen niin näkymättömästi kuin voin. Ehkä kukaan ei huomannut, tai ainakaan muista mitään. 

Riisi lentää rappusilla ja kanttori lurittelee pitkät pätkät improaan. Vanha auto kerää peräänsä uudet ja kattilat kilisten seurue lähtee aterialle ja tanssimaan.

Kirkossa on ristiveto. Lämmin ilma sekoittuu viileään. Tuoksut sekoittuvat toisiin ja kertovat yhä, tämä on juhlapäivä.

Yhdeksän tuntia ja 450 ihmistä myöhemmin Volvoni seisoo jälleen yksin parkkipaikalla. Kodeissa ja seurojentaloilla on suolaista ja makeaa. Tottumattomilla tytöillä on rakot korkokengistään. Pojat hölläävät kravattejaan.

Minä näppäilen murtohälyttimeen koodin, laitan puhelimeeni äänet päälle ja avaan oven autoon, joka on kuuma kuin sauna.

Pakko kuunnella vähän  Maija Vilkkumaata kotimatkalla. On sukellettava omaan maailmaan, jossa kaikki on sopivaa. Maailmaan jossa ymmärrän jotain. Jossa olen tullut johtopäätöksiin. Jossa olen rakas ja tärkeä.