Lennolla oli turbulenssia. Se oli huonoin kokemani lento, eikä kovin huono sekään. Pidin siitä, että kone pidettiin hämärästi valaistuna. Lentoemännät jaksoivat hymyillä kolme tuntia putkeen ja lentäjän kuulutukset olivat jälleen täysin turhanpäiväisiä. Kukaan ei saanut niistä selvää.


Jo ennen turvatarkastuksia katse alkoi etsimään muita suomalaisia. Yleensä arvaus osuu oikeaan. Olemme rotevia. Trikoopaitoihin pukeutuneita.

Usein ylipainoisia. Punanenäisiä.

Onneksi lennolla ei ollut sitä kiintiöjunttia lähipenkeillä juopumassa lisää juopuneeseen oloonsa ja kertomassa käsitystään kaikesta.


Laskeutuminen on aina vaikuttava ja koneesta poistuminen herättelee tunnetta paniikista, kun ihmiset pakkautuvat käytävälle ja koneen äänet muuttuvat kohinasta vaimeaan suhinaan.


Junassa on juopuneiden nuorten seurue, jotka pitävät kovaa ääntä ja puhuvat kaikki ajatuksensa ääneen, vittu. He poistuvat valtavasti mölyten ennen Tikkurilaa. Kulttuurishokkini on alkanut.


Tikkurilassa astun johonkin tahmeaan, ja kengänpohjat tarttuvat joka askeleella lattiaan kiinni. Maksan vessasta 50 senttiä ja riuhdon väkivaltaisesti paperia rikkinäisestä telineestä. Oven lukko ei toimi. Vessa ei vedä. Saippua on loppunut. No, sainpahan kustua.


Hiekoitussepelistä nousee pöly, joka kulkeutuu joka paikkaan, likaa housuni lahkeita ja matkalaukkuni.

Olen rähjääntynyt Suomessa vartissa enemmän, kuin viidessä päivässä Amsterdamissa.


Nelikymppinen, metsästysasuun pukeutunut mies tulee viereemme laiturilla ja sytyttää tupakan ja räkii. Isoja limaisia klimppejä. Ihan meidän viereen.

Aikuinen mies. Räkii ja polttaa. Reppu selässä. Valmiina sorsajahtiin. Lauantaiyönä.


Takanamme penkillä istuu kaksi ehkä 14 vuotiasta tyttöä. Toinen tyttö räkii. Sylkee venyviä pitkiä vanoja keinonahkanilkkureidensa eteen ja päästelee nopeita, räjähtävällä vauhdilla hiekoitussepeliin lennähtäviä palloja. Hän koristelee lauseensa vituilla, ja siirtyy valtaviksi maalatut kulmakarvat kurtussa, kädet taskussa junaan.


Junassa iskee kasvoille ylipaino, alkoholismi, masennus ja juuri lusittu kaamos.

Junan eteisessä nuokkuu verestäväsilmäinen, ronskisti meikattu nainen. Hänen väistelynsä muistuttaa kohteliaisuutta, mutta menettää tarkkuuttaan humalatilan vuoksi.

Eteisessä seisoo huppupäinen mies, silmät kiinni, nurkkaan nojaten. Junan heilahteleva liike saa hänen päänsä kopsahtelemaan vaimeasti vuoroin junan seinään , vuoroin oveen. Kaksi kolausta oveen ja yksi seinään. Rytmi on yllättävän tasainen. Hidastettu valssi, soitettu juopuneen päällä, VR:n kalustoon kumautellen.


Vaunussa on kaksi sammunutta, joita muut seurueen jäsenet maanittelevat heräämään ja jäämään ajoissa junasta pois.


Edessämme istuu hyvin pukeutunut, täysin kyllästyneen näköinen, elämää kokenut nainen. Hänellä on harkittu asukokonaisuus ja kaulassa Kalevala-koru. Hän nojaa kämmeneensä ja nukahtelee.

Kun hän valmistautuu nousemaan junasta, huomaan, että hänenkin iltaansa on kuulunut viini ja laulu. Tai ainakin viini.

Onnea satavuotias, sisäsiittoinen ja syrjäytynyt Suomi.

Jos joku on Visit Helsinki -sivuston inspiroimana juuri lentänyt kaukaa Suomeen ja näkee lauantaiyön Tikkurilan asemalla, mahtaa alahuuli väpätää. Mistäs tiesit tänne tulla?

Väki junassa vähenee. Viinan haju laimenee.

Onneksi konnarit on jotenkin turvaa ja luottamusta tuovia.

Onneksi ei sada räntää.

Onneksi autoani ei ole poltettu Peltosaaressa.


Kotona haisee oudolle.

Siihen tottuu.