Pitkäkestoisten ja sinnikkäiden, kaikenmaailman kolotusten, limapussitulehdusten ja muun kankeuden kanssa menin pitkästä aikaa joogaan. Otin 10 kerran sarjan ja ajattelin, että makaan vaikka lattialla ja katselen navetan ylisten kaunista kattoa, jos en muuta. 

Olen itkenyt sen katon alla veljeäni monen monta kertaa. Koronan jälkeen kun sai kokoontua, kävin joogassa vaikka itkinkin siellä. Ehkä kuvittelin,että se vaihe olisi ohi. Loppurentoutuksessa kuitenkin kyyneleet palasi. Mieleeni alkoi tulla lauseita, joista voisin tehdä tarinan veljelle. Ne olivat aihioita, enkä vielä tiedä mihin järjestykseen ne menevät.

"Sinulla oli oliivin ja sammaleen vihreät silmät ja käsivarret täynnä kesakoita.

Kun muistelen sinua, näen hymysi. Hymyn, joka toi viiruja silmäkulmiisi. Kun kuvittelen sinut, näen lapsen sylissäsi tai leikkimässä väriä pihalla. Näen sinut hellan ääressä, hieman liian pitkänä, kumartuneena. Suuret kumisaappaat lähdössä sienimetsään. Lämpiävä sauna, jonne minä saan mennä ensin ja sinä jäät lasten kanssa hassuttelemaan.

Aina huolehdit, että minulla on kaikki hyvin, että meidän rahat riittää. Sinä olit yksi niistä harvoista, joka tunsi minut kokonaan ja silti hyväksyit ja rakastit.

Joskus pelkäsin, millaista olisi menettää sinut. Se olisi hirveää. 

Sitten se oli hirveää ja vielä enemmän ja enemmän hirveämpää.

Totaalisen epätodellinen olo kappelissa. Miten sinä voit olla puulaatikossa ilman henkeä.

Kaikkein yksinkertaisin lause mieheltäni : Sun täytyy vaan hyväksyä että Hän ei ole enää olemassa.

Mun vaan täytyi hyväksyä.

Itkeä kuusi tuntia päivässä niin, että jouduin ostamaan ison pullon vissyä joka päivälle etten kuivu."

Loppurentoutuksessa soinut musiikki ja nämä ajatukset sai kyyneleet valumaan ohimoita ja poskiä pitkin. Eikä se ollut mitään eleetöntä kyynelehtimistä vaan sellaista jossa pallea nytkähtelee.

Niissä ajatuksissa oli sellainenkin osio, jossa yritän kuvata sitä millaista on viedä suruviesti. Kun joutuu kertomaan jotain niin kauheaa sellaiselle jota rakastaa. Siitä kammottavasta hetkestä tulee yhteinen muisto. Mitä olin tekemässä, millainen sää oli, mitä olin juuri juomassa. Se sää, se tekeminen, se pihatuolin paikka jolla istuin kun kuulin, kun kerroit. Niitä ei unohda.

Minä en tunne mitään yhteyttä veljeeni, koska minä en usko sellaiseen. Mutta joskus näen omissa kesakkoisissa käsivarsissani veljeni käsivarren tai pelikuvassa hänen tyttärensä. Tai se sama vihreä silmien väri lapseni silmissä. Minut se ihana vihreä väri on ohittanut. 

Sen olen surusta oppinut, että voi olla yhtä aikaa onnellinen ja surullinen. Ihminen ei ole vain yhtä tunnetta.

Minua lohduttaa se, että vanhempiani lohduttaa ajatus jälleen näkemisestä. 

Minä en vieläkään tajua, missä se tapahtuu.