Jostain syystä olen ajatellut minun Mammaa viime aikoina paljon. Voi sanoa, että viime vuosina. Hän kuoli noin 10 vuotta sitten, vanhana, elämästä kylliksi saatuaan, hyvässä hoitokodissa Pohjoisessa Suomessa. Surin, -itkin, välillä 600 kilometrin etäisyyttä. Olin koko elämäni ollut häneen yhteyksissä kirjein, kortein ja puheluin. Kun vanhuus karsi pois toimintoja yksi kerrallaan, ei kirjeenvaihto ollut enää mahdollista. Meidän omaisten lähettämät postikortit olivat kyllä Mamman senkin päällä ja hoitajat niitä lukivat niitä hänelle, todennäköisesti uudestaan ja uudestaan. Puhelut olivat unenpöpperöisiä. Oli ihana kuulla hänen omalaatuinen, tumma, hieman nariseva ääni, vaikka hän ei aina tainnut olla ihan kartalla kuka soittaa. Joskus luurin toisesta päästä kuului pari lausetta laulua, jota hän lauloi vain minulle. Meitä lapsenlapsia on seitsemän. Luultavasti kaikille on oma pieni sikermä, runonpätkä tai laulu, jolla Mamma sai meidät tuntemaan itsemme erityiseksi.

En voi sanoa, että minulla olisi häntä enää edes ikävä. Aluksi oli. Mutta vanhan ihmisen kuolema on luonnollinen asia ja hän itse halusi jo pois. En ikävöi häntä koska hän ei ollut osa päivittäistä elämääni. Hän OLI, mutta etäällä. Suru on hellittänyt, vaikka itken tätä kirjoittaessa. Ehkä vaalin häntä ajattelemalla häntä. En voi enää olla häneen yhteydessä. En aijo soittaa Astral TV lähetykseen. Ajattelen häntä varmaankin päivittäin. En ihan ymmärrä mistä se johtuu. Hän on läsnä minussa. Ei niin että uskon hänen istuvan sohvallani tai katsovan minua jostain korkealta. En usko että hän ohjaa ja rakastaa minua toisesta ulottuvuudesta. Minä en usko sellaiseen. Käsitykseni on se, että tunteemme ja ajatuksemme tapahtuvat aivoissa ja kun aivot kuolevat niin emme enää ajattele, emmekä tunne. Minun mielestä se rakastaminen ja ohjaaminen, esimerkkinä oleminen, yhteyksissä oleminen on varman päälle, parasta hoitaa elävänä. En tietysti voi olla tästä täysin varma, ei kukaan voi olla. Sielukäsitykseen liittyy paljon ongelmia, joita en tässä ala luettelemaan. Olen ajatellut tätä pal-jon. Uskon elämän olevan aivoissa. Se mitä olemme kuoleman jälkeen liittyy siihen, moniko meitä muistelee. Millaisen esimerkin, perinnön, jalanjäljen jätimme. Olivat ne sitten mielipiteitä, sanoja, tekoja, saavutuksia, tuhoa, vahinkoa tai rakentamista. 

En ole käynyt hänen haudallaan, se on kaukana. En lähetä sinne kukkia. En nouse autosta pienen haravan kanssa tekemään sepeliin kuvioita. Lähetin hänelle kukkia kun hän eli. Joku muu haravoi sepelit. Jotkut paheksuvat syvästi kaltaisiani ihmisiä. Ei välitetä, ei arvosteta, muka. Hautapaikka on seurakunnan hoidossa. Se on suuri alue, jossa makaa sukulaisteni yhä hauraammaksi käyviä luita. Isoisän luut ovat varmasti jo pieninä mineraaleina syvissä vesissä tai huojuvissa puissa. Hänen nimensä lukee harmaassa hautakivessä, joissain historiikeissa, erään museon aulassa, pienessä pahvilapussa kolhiintuneessa nahkalaukussa joka makaa helsinkiläisen kaksion Lundia-hyllyn päällä. Kirjailtuna silkkiin, villapuvun povitaskun päälle hämäläisessä vaatehuoneessa. Hänestä on jäänyt pirstaleita, valokuvia, viranomaisdokumentteja, ehkä kirjanpito jossain pimeässä kellarissa. Mutta kirjettä ei enää perille saa.

Olen nähnyt muutamia kertoja kuolleen ihmisen. En omia läheisiäni. Muiden läheisiä. Heistä näki välittömästi kun otti pienen huivin kasvoilta pois, että ketään ei ole kotona. Silti se ihmisen jäännöserä, on tärkeää peitellä ja laittaa arkkuun, hyvästellä, laskea hiekkaiseen harjuun tai päästää tuhkana tuulen ja kanervikon seuraan. Me kädelliset voimme tehdä niin.

Minua ei tarvitse muistuttaa siitä, että mamma eli. En halua ruuhkaiselle parkkipaikalle roudaamaan muovisia kapistuksia hänen haudalleen. Ajattelen häntä jokaisena vuodenaikana, monessa kohdin. Joskus se on korvapuustin tuoksu tai savukkeen savukiehkura. Joskus froteinen aamutakki ja pitkään nukuttu aamu. Lastenlaulu tai satukirja. Napakka mielipide tai lakatut kynnet. Mitä  mamma tekisi tässä tilanteessa? Mitä mamma sanoisi tuolle paskiaiselle? Miten hän selvisi kaikesta surusta ja menetyksestä? Hän oli niin tyyni ja arvokas. Kävikö hän pohjalla? Hän oli kärsinyt niin paljon, mutta ei koskaan valittanut tai ollut katkera. Tiedän, että kiillotan hänen muistoaan. Ei hän ollut täydellinen. Otimme joskus yhteen. Mutta loistava esikuva hän oli.

Ei kai mammaksi tulla kuin elämällä. Pitkään.