Eilen oli pakko käydä vaatekaupassa. Olen pyöristynyt niin paljon, ettei oikein enää mikään mahdu päälle. Omasta mielestään sitä elää terveellisesti. Nukun tarpeeksi, juon vettä, en tupakoi, juon alkoholia kohtuudella ja syön säännöllisesti ja melko terveellisesti. Syön paljon vähemmän kuin monet hoikat työkaverini ja perheenjäseneni. Onneksi veriarvoni ovat olleet hyvät ja verenpaine myös. Ainakin toistaiseksi. Olen jättänyt tuoremehut pois ruokavaliosta ja makeaa syön silloin tällöin, en päivittäin.

En ymmärrä miten voin olla näin lihava.

Siellä sovituskopissa leimahti hirveä paniikkihiki heti kun piti alkaa sovittaa vaatteita. Kaupassa oli todella kuuma, sen sanoivat monet asiakkaat ääneen. Neuleeseeni tuli kämmenen kokoiset hikiläikät ja jalat muuttuivat märiksi hiestä. Se on se sovituskoppihiki. Myyjä toi minulle housua toisen perään, mutta kaikki näyttivät aivan kaameilta. Mikään ei istunut. Koot loppuivat. Kokeilin viittä lenkinkiä, yhtä puolihametta ja useita puseroita. 

Lopulta itkin.

Sovituskopissa nyyhkytti olio, joka näytti sadalta kilolta pursotettua siskonmakkarataikinaa, jolla on hyvä tukka. Miten ihminen voi olla noin ruma?

Kun lähdin aamupäivällä kotoa, olin hyvällä tuulella, matkalla tapaamaan kurssikavereita. Otin vain puolentoista tunnin pysähdyksen vaatekauppaan ja päätin, että tyhjin käsin en sieltä lähde. Minun on pakko löytää jotain lapsen lakkiaisiin, koska mikään aikaisempi ei mahdu päälle. Muuten minulle ei ole mikään ongelma käyttää samoja vaatteita useaan kertaan. Tyhjin käsin lähdin kaupasta.

Olen melko varma, että moni on kävellyt sovituskopista suoraan junan alle. Vaatteiden sovittaminen tuottaa niin paljon surua ja häpeää, kun on iso. 

Poistuin kaupasta myyjää kiitellen ja yritin salata kyyneleeni. Menin ostarin penkille poraamaan ja ryhdistäytymään. Olen kokenut tämän kymmeniä kertoja ennenkin. Sovituskopissa olen ihmishirviö, jolle ei mahdu mikään, mutta ihmisvilinässä laimenen normaaliksi. Täällä on muitakin isoja. 

Onneksi sain hyvän mielialani kasattua takaisin kurssikavereiden tapamiseen. Keskustelimme tunteja ja aika kului huomaamatta. Menin hyvillä mielin kotiin. 

Seuraavana aamuna lähdin aamurutiinien jälkeen läheiselle pururadalle lenkille. Aurinko paistoi ja jopa lämmitti. Kuuntelin pontevaa musiikkia korvanapeillani ja askelsin innokkaasti. Lähdin kipuamaan pururadan uusia kuntoportaita Scooterin sykkeessä. Ehdin noin puoleenväliin, kun hieman säpsähdin vierestä juosten rappuja etenevää noin 60 vuotiasta naista. Hän pysähtyi rappujen yläpäähän kädet lanteilla ja hieman hajareisin seisten. Otin napit korvilta ja olin sosiaalinen. Hän kertoi sileällä leukalinjallaan tekevänsä "vain" palauttavan harjoituksen rappusissa. Oli juossut ensin 12 kilometriä, ja sitten palauttavana kerran pururadan ympäri ja kuntorappuset kymmenen kertaa. Vastasin; Wau! Sulla on mahtava kunto!  Ajattelin; minä olen herännyt, juonut terveys-smoothien, käynyt paskalla ja raahannut tämän sata kiloa näihin kuntorappusiin. Nainen kertoi olevansa maratoonari jo 20 vuotta. Minä olen ollut parantunut syömishäiriöinen 20 vuotta.

Mikään ei pilaa tunnelmaa niinkuin maratoonari.

Hän pyrähti 40 kilon kropallaan juoksemaan lisää, ja minä tunsin kateuden laskeutuvan päälleni kuin märkä täkki.

Tähän ikään mennessä on oppinut karistamaan negatiiviset tunteet, kun ne tulevat kutsumatta. Järkeilin, pohdin, mumisin puoliääneen ja vakuutin itselleni, että olen tosi reipas kun kierrän pururadan kerran ympäri ja kuntorappuset kolme kertaa ylös alas. Minulle tuli hiki, sykkeeni nousi. Nautin luonnosta, sen väreistä ja tuoksuista. Kelasin eilistä päivää mielessäni ja suunnittelin tulevaa.

Kotimatkalla lähestyin suurta mäntyä ja otin sitä kyljistä kiinni. Kaarna tuntui karhealta ja lämpöiseltä kämmenissä. Hivuttauduin vähän lähemmäs puuta, varovasti, kuin ensisuudelmaan. Katsoin ympärilleni, ettei kukaan näe ja kiedoin käsivarteni puun ympärille. Asettauduin puun viereen asentoon, joka etäisesti muistutti pohkeiden venyttelyä. Jos vaikka jostain pompahtaa maratoonari pällistelemään. Suljin silmäni. Sydämeni hakkasi pehmeän rintani läpi puuta vasten. Puu tuoksui hyvälle. Painoin poskeni puuta vasten. Sitten toisen posken. Olisin halunnut olla siinä pidempään. Vihervassari. Suvakkihuora. Puiden halailija.

Kun irrottauduin puusta, vilkaisin sitä vielä taaksepäin kääntyen. Katsoin sen oksia ja latvusta. Sen vihreyttä ja ruskeutta. Lähetin sille mielessäni lentosuukon. Ja pyysin ihmiskunnan puolesta anteeksi.

Kotiin päin polkua kävellessä oli hyvä, levollinen  ja sopivasti rasittunut olo. Sunnittelin maalaavani vähän taloa, omepelevani verhoja, tapaavani vanhempani  ja olin onnellinen.

Kuvittelin maratoonarin kotiinsa porkkanoita kuorimaan, juoksumatolla juosten.