Pariisin kevään laulaja-lauluntekijä Arto on sanonut, että niin kauan menee hyvin kun hänellä ei ole aavistustakaan mistä hän kirjoittaa. Hänen kappaleitaan on sanottu mm. unenomaisiksi. Ne on hieman moniulotteisia ja varmaan siksi puhuttelee osaa ihmisistä. Jokainen voi löytää kappaleista itselleen sopivan merkityksen. 

Tänä keväänä vein koirani eläinlääkärille, koska suussa on patti. Se tutkittiin vuosi sitten, ja patologin vastaus oli jokumikälie, vaaraton. Patti on vuoden aikana kasvanut ja halusin varmistua, mistä on kyse. Koira nukutettiin, röntgenkuvattiin ja otettiin koepala. Eräänä tiistaina sain sitten eläinlääkäriltä puhelun, että suussa on kasvain. En ala tässä syvemmin kertomaan tapauksesta. Lopputulema kuitenkin on se, että joudumme lopettamaan koiran tämän kasvaimen vuoksi vielä jonain päivänä. Itkun tyrskyt löi lujaa kehon läpi puuskittain. Koira on elämäni koira. Ensimmäinen oma ja luonteeltaan mitä rakastettavin. Se on ollut osa meidän arkea ja elämää 9 vuotta.

Saman viikon perjantaina menin yksin Pariisin kevään keikalle. Heidän uusinta levyä olin kuunnellut tosi vähän. Fiilistelin ennen keikalle lähtöä ja opettelin vähän kertosäkeitä että saisin keikasta enemmän irti. Matkakin meni uutta levyä kuunnellessa. Oli kaunis keväinen ilta ja uusi (käytetty) auto alla. Surun keskellä kykenin nauttimaan elämästä.

Keikka alkoi niin, että Arto tuli yksin paljettijakussaan lavan etuosaan teatterisavun keskelle, valojen alle kitaran kanssa. En tunne soittimia niin, että osaisin sanoa mikä se oli, ehkä puoliakustinen. Siinä hän seisoi, aikuinen mies, diskojakussaan, laulaen omaa biisiään - niin avoinna ja haavoittuvana. Tilanne oli todellakin unenomainen, kaunis ja herkkä. Kappale, jonka hän soitti ja lauloi on nimeltään Vielä vähän matkaa tähtiin.

Keikan jälkeen koin kappaleen aivan uudella tavalla. Se muistuttaa minua nyt ja loppuelämäni tästä ajasta, kun meidän rakas koira on vielä täällä, mutta kohta ei enää ole. "On vielä vähän matkaa tähtiin, olen onnellinen että nähtiin." Lepään koiran vieressä, juttelen sille mukavia, suukottelen sen sileää poskea. Tunnen huulieni alla kasvaimen joka meidät vielä erottaa. Kuumat kyyneleet valuu ja koira ehkä vähän ihmettelee, miksi itken. Sen häntä voi heilahtaa hiljaa pari kertaa. Kerron sille rakkaudesta ja kiitän sitä kaikesta. Vaikka se ei ymmärrä ehkä mitään, haluan ettei mitään jää sanomatta.

Tässä vielä ote  kappaleesta joka kolahti mun elämään täysillä tänä keväänä. 

"Tää on sulle
et koskaan jätä mua yksin
kaikki menee läpi
vielä eilen oli talvi ja nyt kesäpäivä

tunnen oudon tyhjyyden
ja tunnen lämmön
on vielä vähän matkaa tähtiin
mä olen onnellinen että nähtiin

joo mä voin olla hukassa
ilman mitään mihin palata
tää palapeli pala palalta
katoaa ja niin

taas

valo vaihtuu
yhä vaan oot siinä
ja pian tää loppuu
mut se on yksi uni vaan
huomaanko miten uusi jatkuu?

huomaatko miten se tapahtuu?

kurotan mun käden

kurotan mun mielen

kurotan mun sydämen

ehkä se riittää."