Kun saan akvarellin tai akryylityön valmiiksi, kuvaan sen ja rynnistän laittamaan sen instaan tai facebookiin. Olen kuin kaksivuotias, joka juoksee olohuoneeseen potan kanssa ja huutaa KATO! Pottaan on tullut kakka. Tuotos. Olenko tehnyt hyvin? Teinkö oikein? Onko hieno kakka?

Mulla ei ole ketään, jonka kanssa jakaa tätä maalaamista. Ei ole opettajaa, ei koululuokkaa. Vanhemmat ja lapset asuvat muualla. Mies sanoo joka työstä, ihan kiva. Voisin kokeilla joskus näyttää hänelle tyhjää tai mustaksi maalattua paperia. Vastaus olisi varmaan sama, ihan kiva. Somessa saa peukkuja ja tykkäyksiä, joskus jonkun kommentinkin. En saa kritiikkiä enkä opi mitään. Voin vain tunnustella, mikä uppoaa muihin. Moni on sanonut, että järjestä näyttely. Paras perustelu sille, miksi minun pitäisi järjestää näyttely oli työkaverillani. Hän sanoi, että jokainen näkee työt omalla tavallaan ja voi saada niistä jotain.  Voi saada niistä jotain. Siinä on järkeä. Tämä blogin kirjoittaminen on tuonut mieleeni myös ruoansulatuksen toiminnon. Blogi on kuin pieru. Se helpottaa omaa oloa, mutta muille siitä ei välttämättä ole mitään iloa.