perjantai, 17. tammikuu 2020

Ajatusten polut

Tammikuun lumeton metsä on liukas. Rungot ja kepit, jotka metsätyökone on heittänyt polulle lepäämään maatuvat limaisina.

Olen lähtenyt jälleen metsään elämään ja parantumaan. Mikään ei kosketa tai hoida minua niinkuin metsä ja musiikki. Molemmissa alkukantaisuutta ja uutta aikaa.

Olen sairauslomalla kovien hartiakramppien vuoksi. Haluaisin olla aktiivinen ja kestävä, mutta en ole. Jos teen jotain tavallisuudesta poikkeavaa liian pitkään, yrittäen olla siis sinnikäs, niin saan hirveitä jumeja ja kramppeja sekä tulehduksia. Ne voivat johtaa koviin päänsärkyihin ja poissaoloihin töistä ja arjesta. Nyt olen tottelematon ja jätän kolmen eri lääkkeen kombon ottamatta ja lähden metsään. 

Olin tässä samassa metsässä eilenkin. Silloin valitsin kuunneltavaksi mielenkiintoisen podcastin. Nyt seurassani on Pariisin kevät. Usein kuljen ilman kuulokkeita. 

Kun kuuntelen suomalaista tai ruotsalaista heviä, saan käsitellyksi vihaa, aggressiota ja katkeruutta. Kun kuuntelen Pariisin kevättä, pääsen lähemmäs jotain syvää, luovaa ja kaunista. Podcasteja kuunnellessa saatan kuulla jonkun viisaan ihmisen selvittävän muutamalla sanalla jotain, jota olen yksin pohtinut enkä ole saanut sitä järjestykseen. Esimerkikisi, olen miettinyt miksi niiin usein ahdistus ja innostus kietoutuvat toisiinsa. Upean konserttikokemuksen jälkeen ylitsevuotava innostus on saattanut tuntua epämääräisen pahalta ja vaikealta käsitellä. Monet luovat ihmiset varmasti kamppailevat tämän tunneskaalan kanssa. Hieno maalausessio voi alkaa tuntua jotenkin liialta. Sam Harris aivotutkijana selitti, että ahdistus ja innostus ovat kemialtaan oikeastaan sama tunne, on vain kyse siitä minkä tarinan annat tunteelle. Tämä tuntui lohdulliselta.

Nousen ylös jyrkkää mäkeä ja tulen taas suuren kivimuodostelman päälle. Sammal ja ruskeat lehdet peittävät veden pyörittämiä kiviä. Kengänpohjien alla on 10.000 vuotta aikaa, sen alla ikuisuus. Tänne johtanut polku, joka alkoi ihmisen muokkaamasta soratiestä on muuttunut peurojen ja petoeläinten kapeaksi kulkuväyläksi. Se on kuin risuinen synnytyskanava, jossa saan varoa rikkomasta silmiäni ja teknisiä vaatteitani. Eevan antama heijastin on laitettava taskuun, ettei se repeä takista ja häviä tänne.

Ruotsalaiset rakensivat kivistä suuria pyhiä monumentteja. Täällä on samannäköistä, mutta tämän on muokannut jääkausi. Olivatko nämä kiviset alueet pyhiä mysteerejä tuhansia vuosia sitten? Tuntuu vähän pelottavalta ajatella, että liukastelen kiviröykkiön päällä, jonka syvyyttä en tunne. Mitä jos kivet lähtevät pyörimään aihauttaen ketjureaktion? Eivät ne lähde. Eivät minun painostani.

Supat ja pirunpellot seuraavat toisiaan ja menevät mielessäni sekaisin. Kuinka nopeasti autolla ajaakaan tämän metsäkolmion sivut, mutta kävellen täällä voisi viettää päiviä. Polkujen ja mäkien rihmasto on niin monipuolinen ja laaja, että eri reittivaihtoehtoja en elinaikanani pysty tarpomaan. Mietin, miten nahkavaatteeseen pukeutunut nuori äiti on löytänyt asuinpaikkaansa takaisin käytyään poimimassa vadelmia? Ehkä nuotiosavun avulla. Miten heimot ovat löytäneet toistensa luo? Miten on osattu kulkea rannikolta toiselle? Kun kaikki ympärillä on ollut joko metsää tai vesistöä. Perus-riihimäkeläinen eksyisi tänne päiviksi.

Alhaalla roikkuva harmaa taivas vie maisemasta ilmansuunnat. Varjo ei lankea minnekään. Joku osaa katsoa männynoksistosta tai muurahaiskeoista etelän puolen. Minulle se ei ole nyt välttämätöntä. Mukanani on koira jota minä muka johdan. Mutta jos me tänne eksymme, se on koira joka autolle löytää, en minä. Vaikka olen tässä blogissa suuntavaistoani kehunutkin. Eilen yritin "eksyttää"  itseni tarkoituksella. Olen siis kahden tien rajaamassa kolmiossa ja löydän täältä kyllä aina lopulta jonnekin. Mutta eilen lähdin tarkoituksella aivan kokemattomaan kolkkaan ja siitä syvemmälle. Kun tupsahdin polulle, en tunnistanut sitä pitkään aikaan. Kuulin vaimeasti autojen ääntä, mutta erehdyin tiestä. Lähdin vain kulkemaan leveää polkua ajatellen, että pakkohan minun on tämä jossain vaiheessa tunnistaa. Olin todella yllättynyt, että polku olikin yksi tutuimmista. Olen sillä kulkenut satoja kertoja. Mieleeni tuli metafora. Kun on tarpeeksi eksynyt, ei tunne tuttuakaan tietä vaikka sille tupsahtaa. Ajattelin tuntemattoman tiheikön vastoinkäymisiksi, masennukseksi ja ahdistukseksi ja leveän polun parantumiseksi. Menee hetki ennenkuin tajuaa, että maa on kovaa jalkojen alla ja on tutulla reitillä. Sen kun vaan jatkaa tarpomista. Joku löytää näistä kuvioista hengellistä ja uskonnollista kerrontaa. Minä valitettavasti en. 

Sydän hakkaa ihanasti kun lasken jyrkkää suppaa alas. Supan pohjalla oleva suo näyttää olevan jäässä. Vaalea matta harmaa vesi ei heijasta mitään. Auton mittari näytti viittä plus astetta, silti täällä on jäätä. Uskon tähän lääkkeeseen enemmän kuin sirdaludiin, vaikka se kolmioineen vie minut pehmeisiin iltapäiväuniin. Uskon joogaan enemmän kuin panadoliin ja ilmoittauduin huomiseen joogaan ja äänimaljarentoutukseen. Katsotaan nyt saako tätä valintaa katua.

Tiheä metsä alkaa vaihtua leveään polkuun jonka toisella puolen on tehometsää, kanervikot ja marjojen varvut. Metsästäjä-keräilijän maa vaihtuu viljelijän ja valloittajan maisemaan. Tulen rätinä ja havumajan savuinen lämpö vaihtuu kivikirveen ja metallimiekan koviin kilahduksiin. Ajattelen paimentolaisten väkivaltaa, keskiajan kohkaamista, höyrykoneen keksimistä ja sitä, kun ihminen löysi öljyn. Siitä aukesi taivaat ja helvetit, riippuu keneltä kysyt. Takaisin ei ole paluuta.

Tämä metsä on kuin aikakone. Voin pirupellolta tähytä kaukana näkyviä sähkölinjoja ja rautatietä. Jossain takana liikkuu autoja. Supan syvyyksiin niiden ääni ei kuulu. Korpin kraapiva ääni kylläkin. Nuo sähkölinjat ja rautatie vielä joskus puretaan vanhanaikaisina. Tulee tilalle jotain mitä me emme vielä käsitä. Kuka on aikamme Nikola Tesla, joka hulluudessaan senkin jo käsittää?  Ehkä joku joskus tulevaisuudessa kävelee jäkälän peittämän rautatiekiskon päällä ja ajattelee sinua ja minua, menneitä sukupolvia jotka niin hellyttävällä tavalla kulkivat toistensa ja toimensa luo fyysisissä kehoissaan. Niin majesteetillisten sähkölinjojen metallit käytetään johonkin aivan muuhun. Ehkä sisustukseen. "Rakenna itsellesi rento sähkölinjatalo", mainostaa julkaisu. Julkaisu joka ehkä aukeaa hologrammina lukijansa eteen, kun tämä antaa siihen ajatuksellaan luvan. Tai sitten kaikki tämä yksinkertaisesti vain peityy veteen.

Sulavan jään veteen, jonka pinnalla kivihiilen musta pöly kelluu ja kimaltaa.

Alkuveteen tai loppuveteen. Rippuu kuvakulmasta.

Ajattelen avaruudessa pyörivää vesipalloa. Vetovoima pitää pyörteisen, virtaavaan veden pallon pinnalla. Hioutuuko kaikki meille niin tärkeä ja tarpeellinen tuossa syvässä vedessä pelkäksi jauheeksi? Koriste-Buddhat, tekoperseet- ja ripset, sairaalat ja näköalatasanteet.

Ajattelen tässä metsässä usein elämääni, sen tilaa - en enää tarkoitusta. Ajattelen perhettäni ja ystäviäni. Rakastan heitä, mutta täällä tahdon olla yksin, tai koiran kanssa. Koira ei vaadi minulta mitään. Se ei vuodata minulle huoliaan eikä tarvitse mielipidettäni mihinkään. Ei ihme, että mitään kyselemätön susi ilmestyi ihmisen rinnalle. Terävine hampaineen ja syvän viisaan katseensa kanssa.

lauantai, 30. marraskuu 2019

Autoista ja autoilusta

Minä tykkään mun autosta tosi paljon. Se on minun mielestä aika hieno, varsinkin sisältä. Se on nykymittapuulla selkeästi halvinta kolmannesta mitä teillä liikkuu. Autokauppias sanoisi sitä katiskaksi vaikka siinä ei ole ruostetta. Se maksoi pari vuotta sitten 11.500 euroa josta mies maksoi 8000 ja minä 3500 euroa. Minun tuloilla se on melko arvokas kapistus, mutta jotenkin ajattelin että olen tämän "ansainnut".Tietty vielä renkaisiin ja ruostesuojaukseen meni tonni poikineen ja kaikki muut kulut päälle niin eihän autoilussa mitään järkeä ole. Minä tarvitsen sen työni hoitamiseen. Oli minulla vuoden vuorotteluvapaankin ajan auto. Se tuo niin hirveästi vapautta ja joustoa elämään. Ja silloin nuorin lapsi vielä asui meillä ja halusin välillä häntä kuljettaa kouluun ja harrastuksiin sekä kavereille.

Autoista on tullut tosi hienoja ja turvallisia. Ei 80-luvulla osattu edes unelmoida näistä nykyisistä Mondeoista ja Volvoista, Teslasta puhumattakaan. Omassa autossani arvostan erityisesti  abs- jarruja, airbageja, esp'tä, hyviä valoja, lämmintä puhallusta, vakionopeudensäädintä, automaattista sisävaloa, tilaa ja sadetunnistinta. Sähköinen käsijarru ja ohajustehostin on hauskat myös. Emme ehkä aina tajua arvostaakaan keskuslukitusta, mutta se on aivan mahtava. Ihanan käytännöllinen on oranssi virtalukkoa ympyröivä valo joka helpottaa avaimen sujauttamista avaimenreikään.

Se mikä autoilun osalta oli normaalia minun lapsuudessa ja nuoruudessa ei tietenkään enää ole. Jotain yhteisöllistä on menetetty kun kukaan ei tule enää  neuvomaan Karamarketin pihalla, että sä annoit sille ihan liikaa ryyppyä, kun istuu bensankäryn keskellä naama punaisena kun auto ei starttaa. Muistatko vielä sen viuviuvviuviuviuviuv äänen?  Autoissa oli siis käsiryypyt.

Jos liftarit olivat aivan tuikitavallinen ilmestys tienvarressa 70-luvulla, niin oli myös joku joka harppoi jerrykannu kourassa hakemaan polttoainetta lähimmältä besa-asemalta. Nimittäin autoista loppui bensa tai diesel tuon tuosta kun polttoainemittarit olivat usein rikki tai epäluottettavia. Joillakin oli hansikaslokerossa pieni ruutuvihko ja kynä, johon he laskivat auton tankkauskertoja ja arvoivat mihin asti bensiini riittää ja paljonko auto kuluttaa. Autojen bensakorkit olivat muuten kenen vain avattavissa ja kun master chef ohjelmaa ei oltu vielä keksitty katsottavaksi niin jotkut käyttivät iltansa bensavarkauksia tehden.

Jokainen minun ikäinen on ottanut alamäkilähdön jos toisenkin, jos auto ei jostain syystä startannutkaan. Kukaan ikäiseni ei ole säästynyt auton työntämiseltä. Käsijarru pois päältä, vaihde vapaalle, huusivat autoa työntävät. Minulla on sammunut suuri Datsun Riihimäen vilkkaimpaan risteykseen eikä kukaan tullut auttamaan. Olen sellainen sisupussi tarvittaessa että näytän mistä närhen munat pissii - ja työnsin auton yksin oven karmista puskien pois risteyksessä.

Minulla ja minun miehellä on ollut persoonallisia autoja. Yksi oli semmoinen Saab, jossa kuskin ovesta pääsi vain ulos ja pelkääjän ovesta vain sisään. Se auto oli minulla opiskeluaikana Lahdessa ja kävimme opiskelukavereiden kanssa joskus ajelulla. Oli se näky kun viisi muijaa menee pelkääjän ovesta sisään ja poistuu kuskin ovesta.

Kun mies oli intissä, ajoin hänen Corollalla. Siitä hävisi jarrut Hollollassa ennen liikennevaloja. Kyllä kalliokiipeily ukkosella jää kakkoseksi kun jarrupoljin läpsähtää vailla mitään vastusta auton lattiaan. Edessä olevan perä lähestyy helvetillistä vauhtia. En keksinyt muuta kuin vedin hirveät river dancet sen jarrupolkimen kanssa ja kas kummaa- se alkoi ottaa toivotusti eteen. Siinä oli semmoiset jarrut. Jumalalle kiitos että katsastuskonttorit on keksitty.

Minun ensimmäinen oma autoni oli Datsun 100 A eli riisikuppi. Kerran se jätti minut tien päälle. Kävelin varmaankin jollekin kolikkopuhelimelle soittamaan isälle. Myös jostain talosta saatettiin pyytää saada käyttää puhelinta ja siitä maksettiin muutama markka. Isä ajoi omalla autollaan antamaani sijaintiin (karttaa piti osata lukea ja tajuta missä kaupungissa tai millä tiellä on) ja avasi bensakorkin. Kuului plop ja tsiuuuh. Bensatankkiin oli tulllut jotain painetta tai mitä lie, insinöörit kommentoikaa ja auto kertakaikkiaan sammui. Isä oli varmaan tajunnut tämän matkalla luokseni mutta eihän ilman kännyköitä auttanut muu kuin tulla paikan päälle ja ottaa lapsen  autosta bensakorkki pois ja sitten se auto taas toimi.

On meiltä hajonnut Taunuskin jonnekin tunnin ajomatkan päähän. Sama story, paitsi että miehen isä tuli heiluttamaan yhtä sulaketta ja matka jatkui. This is what dads are for.

Sitten meillä oli semmoinen Volkkarin Jetta, jossa oli joku vika korjattu niin, että ratin yläpuolelta piti yhdstää kaksi johtoa toisiinsa jollain klemmarilla. Olisiko ollut flekti. Kerran sitten ajelin esikoinen eskimoksi pakattuna Riihimäen talvessa ja yhdistin neuvotusti ne kaksi johtoa. Kuuli tsiuh buum bang ja mulla oli elämää suurempi palovamma sormissa. Sattui ihan ÄLYTTÖMÄSTI. Kaarsin ensimmäisestä mutkasta Karavaaniin ostamaan pakastevihannespussin jota puristaen ajoin seuraavat neljä päivää. Pikkuisen kiitin miestäni tästä Mc Gyver tyyppisestä korjauksesta. Sille on siis ihan syynsä, miksi nykyautot eivät toimi jos niistä kaivaa ratin takaa johtovyyhdit esille.

Toinen meidän Volkkari oli Passat, jossa oli ihmeellinen jossain navetassa modifoitu moottori. Siihen piti laittaa aina pakkasella masinolia. Lisää masinolia ja sitten vielä masinolia. Olin keskimmäisen lapsen kanssa Helsingistä jouluostoksilta tulossa kun se pirunpoikanen sammui juuri ennen motaria. Sain soitettua appiukon hätiin. Auton takakontissa oli kuopukselle Baby bornin pyöräilysetti jota olimme kissojen ja koirien kanssa etsineet puoli Helsinkiä. Minulla on aina viltti autossa ja se olikin kovin tarpellinen kun odotimme kylmenevässä autossa pappaa, ohiajavien autojen paineen heilautellessa Passsattia hieman joka kerran. Vihdoin viimein pappa tuli ja sai Passatin käyntiin. Sovimme, että hän ajaa Passatilla edellä ja minä ajan hänen autollaan takana. Moottoritiellä  Passatin pakoputkesta alkoin tulla kipinöitä. Sehän ei ole siis saavutus eikä mikään meidän autonomistushistoriassa. Mutta kun kipinöiden välillä ei näy enää mustaa, sitä voi sanoa jo liekiksi. Se auto siis syttyi  palamaan. Onneksi minulla oli se Nokian 3310 ja soitin taatusti tutisevin käsin apelle ja sanoin, että musta tuntuu että se auto on tulessa. Hän ajoi moottoritien pientarelle ja alkoi sutia lunta kintaillaan auton alle. Minä soitin palokunnan, komensin tyttären pysymään tiukasti papan autossa ja  marssin hakemaan sieltä palavasta autosta ne pirskatin Baby Bornin spandex housut ja pinkin pyöräilykypärän. Minähän en tämän kaiken paskan keskellä lähde enää sekunniksikaan ostarille. Pappa tajusi pysäyttää ammattiautoilijan koska heillä on sammutin pakollinen laite. Sammutin tyhjennettiin Passatin alle ja loppu on minulla sumun peitossa. Siihen tuli paloautoja ja se auto lopulta sammui, mutta en muista miten. Myöhemmin selvisi että siitä oli palanut takapenkin matot ja osa penkeistä. Se meni siis lunastukseen. Ajattelin, että siitä joku ostaa korkeintaan ohjauspyörän ja perutuspeilit. Kyllä meinasi tulla iltapäiväkahvit nenästä (ehkä vähän tulikin) kun kerran vastasin pöytäpuhelimeen ja siellä oli joku murretta puhuva Junnu, joka kertoi ostaneensa Passatin vahinkovarastolta ja että meikäläinen on auton edellinen omistaja. Hän soitti kysyäkseen auton vikahistoriaa. Mitä vikahistoriaa? Eihän siinä sen vakavampaa historiaa ole kuin että se syttyi tuleen ajon aikana.

Viimeinen hirvittävä ritsa meillä oli kun lapsemme olivat jo teini-ikäisiä. Mies osti läpällä muistaakseni veljeltään semmoisen kiertopalkinnon että tenat vaihtoon. Se oli joku vanha Datsun 120 (?) jolla mies kulki töissä ja tyttären sählyharkkoihin.Sählytytöt istuivat takapenkillä ja kikattivat kun auton pakoputki pamahteli niinkuin Onslown ja Daisyn Taunuksessa, Pokka pitää -ohjelmassa. Siinä oli menoa ja tehostetta.

https://www.youtube.com/watch?v=XnkOWixvkwc

https://www.youtube.com/watch?v=4NtwWIcRXSk

Sillä Datsunilla tuotiin muuten hautojen reunakiviä pihamme rappusiksi peräkontissa. Pohja laahasi maata ja pauke kuului kaukaa, mutta ei tulleet kivet pelleistä läpi. Oli se kova ritsa.

Jos menemme ajassa taaksepäin, niin kerron isäni autosta. Isällä oli Wartburg merkkinen auto joka haisi saatanalle ja kuulosti siltä kuin joustinpatjoja poltettaisiin polttouunissa. Tai päin vastoin. Warren vahvimpiin suorituksiin ei kuulunut huurteen poisto ikkunoista. Joskus harvoin isä heitti meitä bussipysäkille kun menimme yläasteelle. Pihassa isä sanoi, että nyt syvä sisäänhengitys! Ja puolentoista kilometrin matkalla ei saanut hengittää ulos tai suistuisimme rotkoon, koska autosta ei näe ulos. Oli isällä joku vakkarisäämiskä jonka turvin hän selvisi työmaalle. Jos pääsen sinne terapiaan niin tämä auto nousee puheenaiheeksi siellä. Siis isälleni ja miehelleni auto ei ole koskaan ollut statussymboli. Päin vastoin. Isälleni oli vihjattu, että herra osastpäällikkö voisi ottaa sen autoedun käyttöön kun osastopäälliköillä ei tavannut olla niin jäätäviä kotteroita kuin isällä.

Mutta mennään ajassa vielä taaksepäin. 1970 -luvulla liikenneturvallisuus oli vasta orastava käsite. Kuplavolkkariin tungettiin periaatteessa niin paljon ihmistä ja tavaraa kuin sinne suinkin mahtui. Kaksi aikuista, 8 serkusta, uimarantakamppeet ja New Foundlandin koira oli täysin ratsiaturvallinen veto kesäisenä lauantaina. Suhteutettuna nykyisen autoni sisätiloihin vastaava suoritus olisi neljä aikuista, kolmekymmentä serkkua, pari sup-lautaa ja lehmä.

Jumalalle kiitos tieliikennelaista.

 

keskiviikko, 27. marraskuu 2019

Tulipahan vaan mieleen

 

Minulla on aivan normaalit käytöstavat. Osaan seurustella kolmevuotiaan syntymäpäivillä vieraiden kanssa ja ammattikollegoiden risteilyllä vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia. En minä arjessa juuri kiroile. Mutta tänne blogiin kyllä pärähtää välillä. Tänne minä puran mieltäni. Eikä minulle ole homma eikä mikään antaa aivojeni pohtia vaikka tämmöistä:

Neitsyys menetetään.

Pillua annetaan.

Raskaaksi tullaan.

Vauva saadaan. 

 

Mietipä noita verbejä vaikka ensi kerralla työmatkalla. 

 

 

 

 

 

 

 

tiistai, 19. marraskuu 2019

Oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee, mutta ei tiedä vasenkaan.

Nyt on semmoinen ajatusten Afrikan tähti, että lähdetään vaikka Kairosta ja yritettään olla hukkumatta hiekkamyrskyyn.

Olen lomalla ja se on ihanaa. Sain eilen päätökseen sitoutumistani testaavan käyntijakson mielenterveystoimistossa jotta saisin lääkäriltä lausunnon päästä psykoterapiaan. Jollain tavalla huojentavaa ja samalla pelottavaa.

Sain myös puhelun eläinlääkäriasemalta koiran patologisesta näytteestä. Lääkärillä oli onneksi hyviä uutisia.

Olen tästä kaikesta ja raskaasta edeltävästä työviikosta hieman uuvuksissa. Palauttavinta mitä tiedän tehtäväksi  (yksin) on kuunnella musiikkia, maalata taulua, liikkua luonnossa tai kuunnella mielenkiintoista podcastia/ youtubea/ äänikirjaa. Tänään aamulla yhdistin näistä kaksi menemällä pitkälle lenkille koiran kanssa metsään ja kuuntelemalla Youtubiin ribattua äänikirjaa God delusion, jota kirjan kirjoittaja Richard Dawkins lukee rauhoittavalla viisaalla äänellään, vaimonsa kanssa. Halusin mennä vähän taaksepäin luetussa ja huitaisin vaihingossa näytöltä seuraavan videon, jota Youtube ehdotti. Ensin ajattelin, että voi harmi, mutta sitten päätinkin kuunnella mitä tahansa sieltä tuleekaan. Se oli joku tämmöinen Andy Thomson joka kertoi että Religious ideas are by-products of Cognitive mechanisms designed for other purposes. (Jännä toi sana designed tässä asiayhteydessä) Se oli todella mielenkiintoinen luento oikeastaan ihmisen aivoista. Siinä sanottiin lause, joka oli minusta tosi W O W ! Semmoinen lause, että minun piti paussata koko ohjelma ja jäädä sitä maistelemaan ja miettimään hämäläisellä harjulla. "A child knows more than learns."

Aattelepa sitä. Pikkuinen taaperoinen lapsi muodostaessaan suhteita muihin ihmisiin, synnynnäisesti tietää enemmän kuin oppii. 

Kuuntelin tätä luentoa jotain 30 minuuttia ja sitten pissahätä äityi niin voimakkaaksi että oli poikettava melko avonaiselta reitiltä syvemmälle metsään, tuntemattomalle polulle piilopissalle. Sammutin siinä kohdin toiston ja annoin metsän äänien ja pissaamisen tuntua hyvältä. Perustarpeiden tyydytys on aivan aliarvostettua tänä päivänä. Iso lasillinen raikasta vettä janoon ja ruumintoiminnot -ovat mahtavia! Sehän se maailmalla matkustaessakin on jujuna, että vaikka olet kalliilla rahalla raahautunut Dubrovnikin kivikasoja huokailemaan, on sentään kunnon kupillinen kahvia ja aamukakka suurinta ylellisyyttä mitä toivoa voi.

NO hupsista, harhauduin nyt vähän kertomaan teille ruumiintoiminnoista. Ne on tärkeitä, elintärkeitä. Nauttiikaa niistä!

Sain siinä sivupolulla idean, että koska tiedän olevani kolmen täysin tutun tien tai polun muodostaman kolmion sisällä, pyrin autolle uutta reittiä suuntavaistooni luottaen. Oli hyvin pilvistä, aurinkoa ei näkynyt lainkaan eikä varjojakaan josta olisin voinut sen päätellä. Kuljimme koiran kanssa yhteistyötä tehden "kohti autoa" ohittaen kaksi valtavan syvää suppaa niiden sivuja kiertäen. Metstyökoneen jäljet ja peurojen polut risteilivät suunnilleen tutussa metsässä, jossa kuitenkin on minulle paljon tutkimattomia osia. Päättelin puuston vaihtuvista i'iästä missä osin metsää menen. Ne paikat jotka lapsena olivat pulkkamäkiä, ovat nyt 40 vuotisia männiköitä, ja toisaalta suppilovahvero-/peikkometsät saattavat nyt olla Motojen mylläämiä kannokkoja. Tunsin toiveikasta tyydytystä kun rämpimisen jälkeen puuston takaa aukesi taivas kuiten olin odottanut. Kuinka yhden mäen laskun ja nousun jälkeen tulin paikkaan, jota en ikipäivänä pysyisi toiselle kuvailemaan tai piirtämään ulkomuistista. Minulla ei ollu siellä mitään kiinnekohtaa jota olisin voinut nimetä, isoa puuta tai kiveä. TIESIN missä olin vaikka en tiennyt miksi. Jos nyt lasken tämän  pienen mäen ja sitten nousen tuon seuraavan, sieltä pitäisi pilkottaa ihmisen valmistamia rakennelmia. Pysähdyin siihen ja katsoin maisemaa. Se oli 30-40 vuotiasta mäntymetsää. Missään ei näkynyt mitään erityistä. Vain taakse jäänyt rämpiminen jyrkissä mäissä ja taivaan kaareutuminen, tuulen suunta, metsänpohjan muoto sanoi minulle, että tiedät missä olet. Aloin sitä siinä ihmetellä ja ajatukseni palasi siihen, että lapsi tietää enemmän kuin oppii. Tämä aasinsilta saattaa olla hutera ja sammaleinen, mutta mielestäni liikuttiin samalla primitiivisellä alueella. Ilman omaa panosta ja osaamista, löysin polulle joka vei autolle.

Ilman omaa ansiota minulla on kohtalaisen hyvä suuntavaisto. Kuinka paljon tietoa meissä onkaan, jonka häivytämme arkisen hälinän ja ulkoisten vaatimusten alle. Minusta se on kiehtovaa.

Huristelimme koiran kanssa autolla kotiin ja hellan ääreen.

Jatkoin tuubin kuuntelua kokaten kasvisgratiinia tuoreista kasviksista ja melkein dyykatusta juusovalikoimasta.

Sain ruoan uuniin ja luennon kuunneltua loppuun ja koin tyytyväisyyttä. 

Istahdin pianon ääreen ja aloin soittaa ulkomuistista kappaletta, jonka opettelin 22 vuotta sitten kun odotin kuopustamme. Sellainen yksinkertaisettu versio. Totesin kappaleen tulevan lihasmuistista. (nuotteja en siis osaa) Koska luennossa oli käsitelty muutamaan otteeseen vastenta ja oikeaa aivopuoliskoa, tein pienen testin. Kokeilin, miten oikea käsi ja vasen käsi suoriutuvat tehtävästään YKSIN. (Niinhän alunperin olin kappeleen opetellutkin, sellaisella yksinkertaisella sähkösynalla jossa tulee mukana nuotit ja kone osaa ne kappaleet soittaa. Siinä voi mykistää oikean käden tai vasemman käden osuuden ja niin pois päin.) Tämä on minusta ällistyttävää ja mielenkiintoista: Osaan soittaa vasemman käden osuuden huomattavasti paremmin oikean käden kanssa yhdessä. Oikea käsi kuulostaa aika pöljältä ilman vasenta ja vasen aivan typerältä ilman oikeaa. Mutta yhdessä niistä muodostuu mitä mainioin ralli!  Se vasen käsi parka ei tiennyt ollenkaan mitä sen pitäisi tehdä, kunnes oikeakin alkoi soittaa. Oikeakin käsi oli aikalailla hukassa ilman vasemman tukea. Olin siis opetellut kädet erikseen, yhdistänyt opitun yhdeksi kappaleeksi ja hävittänyt kyvyn soittaa ne erikseen.

Kai se kiekonheittokin opetellaan niin, pala palalta. Sitten näkee miten pitkälle kiekko lentää ja lentääkö oikeassa asennossa. Mutta lähdepä sieltä välistä korjaamaan jotain pientä osasta, että saisit kiekon lentämään 6 cm pidemmälle. ÄLYTTÖMÄN VAIKEAA.

 

sunnuntai, 17. marraskuu 2019

Tapasin tänään lahjakkaan ihmisen

Kaikilla ihmisillä on jotain lahjakkuutta. 

Joillakin on sen lisäksi sisällään voima.

Sellainen voima, että ne jaksaa harjoitella, uskoo itseensä, kestää vaikeuksia ja epäonnistumisia. Kehittyvät jatkuvasti,  janoavat lisää oppimista ja tavoitteita.

Kuin sisällä palaisi tuli. 

Joillakin on sisällään vimma ja pakko. Ehtymätön kehittymisen jano, melkein hulluus.

Hulluus.

Niistä tulee Banksyjä, harpisteja, johtajia, säveltäjiä, keksijöitä, tutkijoita.

Eikö ole kammottavaa, että sama potentiaali on jollakin joka kaivaa kotona nenää ja roikkuu facebookissa. Ja pelkää että pomo on vihainen jostain tai että naapurit ei tykkää kun melodicasta lähtee niin kova ääni, joten soittaa huuliharppua täkin alla pimeässä. Mutta ei ole janoa, ei paloa, ei roihua. 

Minun mielestä on kauhea se hajonta, että on niin lahjakkaita ja monitaitavia ihmisiä ja sitten on se harmaa massa. Ne jotka rynnii labyrintissä 38,25 tuntia viikossa ja katsoo illalla telkkarista jotain paskaa. Tilaavat seiskaa ja tyytyvät siihen.

On tietysti paljon siltä väliltä. Olisiko kuitenkin eniten, siltä väliltä?

 

Mun pääni meinaa ihan poksahtaa taas kaikista ajatuksista jotka siellä tönii toisiaan.

Semmoiset hämmästyneet ja ällistyneet ajatukset jotka eivät saa tyydytystä toisiltaan.

Miten jotkut on niin hemmetin lahjakkaita?  Miksi toisilla on se tuli? 

Mistä ne saa sen voiman?