torstai, 6. heinäkuu 2017

Sanontoja

 Inhoan monia sanoja ja jankutuksia joita ihmiset viljelevät asioita sen kummemmin ajattelematta.

Itku pitkästä ilosta.

On ihan totta, että elämässä vuorottelee erilaiset tunteet ja kokemukset. Tätä sanontaa kuuli lapsena kun oli liian hauskaa liian pitkään. Sanonta varoittaa nauttimasta hetkestä liikaa, koska ilon hinta on kärsimys.

Kaikella on tarkoitus.

Ei ole. Kaikella on seuraus. Se on eri asia.

Jos joku raiskataan lapsena, sillä ei ole mitään tarkoitusta. 

Ittelleen sika kiusaa tekee kun kuppinsa kaataa

Tätä sai lapsena kuulla  paljon. Kupin kaataminen oli vertauskuva tottelemattomuudelle ja kiukuttelulle.


Varhainen lintu madon nappaa.

Loppuuko madot illan tullen?

Itse suosin sanontaa, aamun torkku, illan orkku.


Asiakas on aina oikeassa.

Ei ole. Oletko asiakaspalvelussa työskennelyt koskaan?


Jokainen saa ansionsa mukaan.

Ei saa. Koska maailmanpolitiikka, sodat, ilmastokatastrofit ja sattuma. Jotkut ihmiset tuppaavat ajattelemaan, että pahoilla teoilla on ikäviä seurauksia tekijälleen. Mikä on tämän teorian mukaan sopiva karman rangaistus vaikkapa Pol Potille, joka tapatti  laskentatavasta riippuen 1.7-3 miljoonaa ihmistä? Angiina? Peräpukamat? Kynsisieni?

Tämä teoria luo sellaisen ikävän käätöpuolen, että jokainen on ansainnut omat kärsimyksensä. Mitä niin  hirveää ihminen on ehtinytkään tehdä, että sairastuu 4 vuotiaana leukemiaan? 

Ai niin . Perisynti.


Ei haukku haavaa tee.

No ei se reisimurtumaa tai avohaavaa tietenkään aiheuta. Mutta haukunnan kestosta ja aihepiiristä riippuen saatetaan tarvita ulkopuolisen tilanteeseen puuttumista, itsensä sanallista puolustamista tai näiden epäonnistuessa, asian käsittelyä, jopa terapiaa. Suosittu perinteinen keino henkisen väkivallan uhrin kohteluun on ollut asian kieltäminen, vähättely ja kostoon kehoittaminen.


Ei lämmin luita riko.

Luuliko joku oikeasti niin? Taitaa vain olla hokema ja osastoa: on ilmoja pidelly.


Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Tämä lienee suomennos siitä pilvestä, jossa on hopeareunus.


Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa.

Mikä tahansa hokema voi siis levitä kansan keskuudessa.

Kuinka typerältä tämäkin kuulostaa vuonna 2017.

Onneksi tämän ajan lapset eivät edes tiedä mikä on vitsa.







torstai, 29. kesäkuu 2017

Aivopesua

 Kun aloin kirjoittamaan tätä blogitekstiä, ei mielessäni ollut mitään selkeää kokonaisuutta. Vain hajanaisia ajatuksia ja uteliaisuutta mielen ilmiöihin. Huomasin tekstin ilmestyessä ruudulle, että vieläkin on aika käsitellä syömishäiriön jälkimaininkeja. Lakaista viimeisetkin roskat maton alta.Tästä kirjoittamisesta on tullut terapeuttinen väline. Vihdoinkin minusta tuntuu, että oikeasti pystyn lopettamaan itseni kaltoin kohtelun pysyvästi. Halusin tässä tekstissä esittää linkin aivopesun ja syömishäiriöiden välillä. Toivottavasti ajatus aukeaa edes jotenkin myös lukijalle.

Kuinka helppoa aivopesu oikein on? Katsoin toisella silmällä jotain dokumenttia Pohjois-Koreasta. Toimittaja totesi, että itsekin ostaisi aatteen varmasti jos oleskelisi maassa muutaman kuukauden. Niin vahvaa ja jokapaikasta pursuavaa on propagandakoneiston tuote. Myönnän, että jouduin korjaamaan omaa käsitystäni Pohjois-Korean katukuvasta. Ihmiset olivat pukeutuneet yksilöllisesti ja heidän kasvoiltaan näkyi aidolta vaikuttavia tunteita. Toki arkkitehtuuri oli surrealistista ja kommunistisen monotonista, niinkuin olin kuvitellutkin. Kadulla ajoi auto, jossa oli katolla kaksi kovaäänistä. Niistä kantautui kimeää kertausta, jota ihmiset ovat kuulleet jo kohdusta asti. Miten on onnistuttu rakentamaan yhteiskunta, jossa on toisen ja kolmannen polven aivopestyjä ihmisiä? Missä vaiheessa soraäänet vaimenevat lopullisesti? Kuinka kyseenalaistaminen kukistetaan kollektiivisesti? Väkivallalla tietysti ja varmaan melko yksinkertaisilla psykologisilla menetelmillä. Tarvitaan tarpeeksi toistoa. Toistosta tulee totuus.

Sitä mielellään ajattelee, että olisi itse jotenkin poikkeuksellinen. Että vaikeissakin olosuhteissa pystyisi ajattelemaan kirkkaasti ja olla osallistumatta esimerkiksi kansanmurhiin. Tätä on tutkittu ja valitettava tosiasia on, että me kaikki kykenemme osallistumaan niihin. Ihminen pystyy esineellistämään toisen ihmisen. (Ja toisen eläimen. Tähän perustuu esimerkiksi eläinten tehotuotanto.) Se on kauhistuttava ajatus. 

Viime päivinä mielessäni on pyörinyt kolme asiaa, joiden välille yritän rakentaa aasin kestäviä siltoja.

Yksi niistä on Pohjois-Korean kaltainen aivopesty kansa. Kokonainen kansa. Toinen asia on kehopositiivisuus ja -negatiivisuus. Kolmas asia on Sam Harrisin tutkimuksen ja kirjojen aihe, vapaa tahto. Se on kuulemma illuusio. Se mitä kuvittelet nyt ajattelevasi, onkin aivojen sinulle syöttämä ajatus. Se mitä kuvittelet juuri nyt tapahtuvan, on vain aivojen muisto siitä mitä tapahtui hetki sitten. Nyt oli kuulemma 0.3 sekuntia sitten. Sam Harris on neurotieteilijä, filosofi ja kirjailija.

Vapaan tahdon puute on käsitteenä hyvin hankala ja ahdistavakin. Kyseessä on mm. se, että aivot ovat jo päättäneet asioita, kun me vielä luulemme pohtivamme eri vaihtoehtoja. Tämä vapaan tahdon puute täytyy liittyä jotenkin aivopesun yksinkertaisuuteen. Vastaus lienee evoluutiopsykologiassa. Ihminen oppii matkimalla ja se mekanismi voi olla meille myös tuhoisa.

Miten se kehonegatiivisuus tähän sitten liittyy? 

Yle-Puheella on menossa ohjelmasarja nimeltä vaakakapina. Se alkoi tietääkseni nimellä läskikapina ja ohjelmaa kuunneltuani otin toimittajaan yhteyttä. Huomautin, että sana läski on nimittelevä ja halventava, sekä harhaanjohtava. Eivät kaikki painavat ihmiset ole läskejä. Ilmeisesti joku muukin otti yhteyttä, kun nimi vaihtui vaakakapinaksi.

Yhteen vaiheeseen päätin lopettaa kertakaikkiaan kaikkien kehokeskeisten aihepiirien seuraamisen, mutta vaakakapina on mielenkiintoinen. Siinä puhutaan paljon järkeä ja lohtua. Järkeä lääkäreiden, työterveyshoitajien, kouluterveydenhoitajien, fitness-gurujen ja vaatemarkkinan hölynpölyä vastaan.

Otetaan esimerkki. Kävin työterveystarkastuksessa noin 40 vuotiaana. Lääkäri hämmästeli näytöllään olevia veriarvojani. Hän ei ollut ikinä, ei opiskeluaikoina, eikä työurallaan nähnyt niin hienoja rasva-arvoja. Olin kuulemma ällistyttävän terve, enkä kuulemma kuole ainakaan aivoinfarktiin. Verenpaineeni oli "kuin kolmekymppisellä" ja minulla oli "urheilijan syke". Olin siinä vaiheessa elämääni ehkä noin 12 kiloa "ylipainoinen". Kun meillä sitten vaihtui työterveysfirma, kävin toisella lääkärillä. Hän yllättäen puuttui painooni. Hän sanoi, että painoa voisi vähän pudottaa. Uskalsin kysyä, miksi? Minullahan on kaikki laskettavissa olevat arvot huippuluokkaa. Hän vähän kohautti olkapäitään ja sanoi, no sinun voisi helpompi olla. Ongelma oli siis esteettinen.

Helpompi olla. Kun minulla oli ihan helppoa olla tuolloin muutenkin. Ainakin fyysisesti. Kummasti tuon kommentin jälkeen oli henkisesti vähän vaikeampi olla.

Minulle on 16 -vuotiaasta asti enemmän tai vähemmän huomauteltu painostani. Olen kaksi kertaa laihduttanut ns. normaalipainoon. Joka ei todellakaan ollut minulle normaalia. Toisella kerralla kun olin normaalipainoinen, kävelin rivakasti  töihin ja takaisin reilun kahden kilometrin matkan, tein raskasta ulkotyötä päivät ja iltaisin olin omakotitalon työmaalla, sekä  tein vielä 6-10 kilometrin kävely- tai juoksulenkin lähes joka päivä. Pyöritin viisihenkisen perheen arjen siinä sivussa. Oli ihanaa olla "normaali". Pystyin ostamaan kaupasta vaatteita. En inhonnut peilikuvaani. Silti koin olevani hieman epäsuhta ja toivoin olevani vielä urheilullisempi ja lihaksikkaampi. En syönyt rasvaa tai herkkuja ollenkaan. Kehoni oli taatusti hälytystilassa.

Mitä helvettiä oikeasti?

Olen tajunnut viime kuukausien aikana, että olen ollut jollain tavalla aivopesty. Kaduilla ovat ajaneet autot, kovaääniset katollaan: "KESÄKSI KUNTOON!   RASVANPOLTTOJUMPPAA!   KEVYTKOLAA, KEVYTRASVAA, KEVYTJÄÄTELÖÄ!  REISIVAKO ON KAUNISTA!   SOLARIUMKORTTI NYT ALENNUKSESTA!   LAIHDU TAI KUOLET YKSINÄISENÄ"

Lapsesta saakka meille 70-luvulla syntyneille on salakavalasti kaupattu kuvaa hoikasta ja menestyneestä, seksikkäästä naisesta. Pienen pienikin makkara vyötäröllä on ollut synti ja häpeä, josta on päästävä eroon kaalikeittodietin tai lentoemännän ruokavalion avulla. Säärien pitää olla pitkät. Kaulan siro. Asennon siveä mutta seksikäs. Pitää olla haluttava mutta ei huorahtava. Pitää olla rokahtava, poikamainen, mutta isorintainen. Pakarat ei saaneet 80- luvulla erottua reisistä. Se oli LÄSKIN merkki. Läski piti peittää pitkillä, löysillä paidoilla.

Missikisoja katsoi telkkarista kaikki. Ja miten niitä ihmisiä arvosteltiin!  Huono ryhti. Rumat hampaat. Liian laiha. Kävelee rumasti. Maalainen. Teennäinen.

Sairasta! KAIKKI kauneuskilpailut pitäisi lopettaa tällä sekunnilla!

Yläasteikäisenä oli jo itsestään selvää, että pitää näyttää Jane Fondalta. Jos ei näytä , se on oma syy. Kukaan ei ikinä, missään, puhunut perintötekijöistä. Jopa Suosikin lääkäripalstalla kysyttiin, olenko sopiva kun painan näin ja mittaa on näin. Hirveää! Eikö kukaan aikuinen kyseenalaistanut, että mennään  satasta metsään jos nuoret ovat näin epävarmoja kehostaan? Ehkä jotkut harvat, mutta painoindeksi ja hullut ruokavaliot olivat jo täällä.

Nuorena aikuisena sain kuulla iljettäviä kommentteja kehostani ventovierailta miehiltä. Kato mikä perse, hyi vittu mikä perse. Huora. Lehmä. Sika. Läski. Hampparinmyyjä. Pari kertaa minua on kuvattu videokameralla miesporukasta ja hörötetty ääneen, että ei vittu mikä perse.

Ohi kiitävästä amerikanraudasta on näytetty minulle paljas peffa, ja sen jälkeen levitetty kädet niin auki kun mahdollista. Kun olen ollut pyöräilemässä. 

Rakastapa siinä omaa kehoasi, kun tuollaista kuulee vuodesta toiseen. Jossain vaiheessa lopetin kokonaan ulkona käymisen. En kestänyt enää sitä nimittelyä. En osannut nousta sen yläpuolelle. Enkä koskaan ollut ravintolassa humalassa tai pukeutunut mitenkään rivosti. Pelkkä läsnäoloni herätti jonkun mielipiteiden pitelemättömän myrskyin joissain yksilöissä.

Olen sairastanut bulimian  ja kaksi kertaa masennuksen. Olisinko säästynyt niiltä, jos olisin elänyt erilaisen kehokuvaston keskellä? Jos vähälahjaiset juntit olisivat jättäneet huutelunsa huutamatta? 

Oliko 1970 - 1990 luvuilla televisiossa yhtäkään rotevaa kuuluttajaa? Oliko muuten yhtäkään lespaavaa tai ärrävikaista toimittajaa? Hörökorvaista laulajaa? Oliko yhtäkään näyttelijää jolla on iso rako hampaiden välissä? Näkyikö elokuvissa kenelläkään selluliittiä? Roikkuiko rinnat kenelläkään muulla, kuin komediahahmolla tai puoliksi salaa kuvatulla henkilöllä jossain dokumentissa? Muistatteko Anttilan ja Hobby Hallin kuvastot?  Muistatteko Biz Buin aurinkorasvamainokset? Entä sen sukkahousumainoksen, jossa naisella on 150 cm pitkät jalat? Missä olivat tavallisten ihmisten kuvat? 

 

On oikeastaan ihan ymmärrettävää, että noin sinnikkään kuvapropagandan myötä kuvittelin, että olen epäkelpo, ruma ja ei -toivottu. Vaikka minua rakastettiin. Joskus järjen valo tuikki varovasti pimeässä, että jotain on nyt pielessä, kun ahdistaa vaikka kaikki on hyvin. Enkä osaa olla siitä kiitollinen. Itketti, kun oli niin ruma ja itketti kun oli niin etuoikeutettu, eikä osannut nauttia siitä. Järki ja hulluus väänsivät kättä.

Minulla oli nuorena keho joka hienosti söi ja paskoi, nukkui ja oli hereillä, rakasti ja rakasteli, tuli helposti raskaaksi ja imetti ilman ongelmia. Kehoni juoksi, ui, pyöräili, venytteli ja jumppasi. Kehoni hoiti hommansa upeasti! Mutta mielikuva kehosta oli vääristynyt. Kiitos siitä Music TV, Anttilan kuvastot ja elokuvateollisuus. Elokuvaan kelpasi pyöreä tyttö esittämään typeryksen roolin. Punatukkaiset olivat joko nörttejä tai seinäkukkasia.

Kuinka rohkea mieheni olikaan, kun ihastui punatukkaiseen, pisamaiseen, pienirintaiseen ja pyöreäposkiseen tyttöön. Ei minunlaiseeni kenenkään olisi pitänyt ihastua.

Nyt hävettää ja naurattaa yhtäaikaa! Miten ihmeessä kaikkien ihmisten pitäisi näyttää huippu-urheilijoilta six packeineen, kun kaikki huippu-urheilijatkaan eivät näytä huippu-urheilijoilta. 

En halua ollenkaan vähätellä liikuntaa tärkenä osana terveyttä ja hyvinvointia. Rakastan liikkumista. Mutta liikkuakseen ei tarvitse näyttää Sm-tason uimarilta, eikä Jane Fondalta. Se mainosten kuvasto ja miesten huutelu sai minut jossain vaiheessa uskomaan, että olen väärän näköinen esimerkiksi kylplään. En käynyt vuosikausiin uimahallissa, enkä julkisilla rannoilla, koska olin sekaisin ja koska luulin että ne paikat on vain hoikille ihmisille. Minuun oli aivopesty käsite bikinivartalosta ja rantakunnosta. Kuinka inhoankaan noita kahta sanaa nykyisin. 

Kun aloitin hieman aktiivisemman pyöräilyn vähän yli kolmekymppisenä ja jälleen "ylipainoisena", pyytelin jotenkin anteeksi olemustani. Olin hankkinut pyöräilyshortsit, ja tunsin tekeväni jotain julkeaa ja häpeällistä pukeutumalla niihin. Niin tiukkasti oli verkkokalvoille syövytetty kuva oikeasta kropasta. Eihän tällä kropalla pitäisi edes pyöräillä. Tein kyllä kovasti työtä että jättäisin nuo ajatukset mielestäni pois ja keskityin pyöräilyn tuomaan kaikkeen ihanaan ja positiiviseen.

Jos ihmiskuntaa tarkkailee ulkoavaruudesta joku älyllinen olento, mahtaa se ihmetellä meidän prioriteetteja. Yksi maailman kuuluisimmista naisista on kuuluisa siksi, että hänen pakaransa muistuttavat kahta koripalloa. Meanwhile in sience: keksitään uusia lääkkeitä vakaviin sairauksiin, kehitetään uusia energiantuottamismenetelmiä ja löydetään vakavaa perinnöllistä sairausta aiheuttava geeni, mutta miljardi ihmistä tuijottaa itseään peilistä, onko heillä oikeanlaiset tissit, pakarat tai vatsalihakset.  Tämän täytyy olla todiste vapaan tahdon puutteesta.

 

Mikä mantereita halkova tragedia tästä kehokuvastosta aiheutuikaan. Ihmiset ovat päätyneet syömishäiriöihin, viiltelyyn, avioeroihin ja itsemurhiin, kun eivät ole mahtuneet tuohon kapeaan kauneuskatalogiin. On ollut helpottavaa ja surullista kuulla radiosta, kun ihmiset ovat kertoneet tarinoita elämästä kehokeskeisessä maailmassaan. Moni muu on ollut yhtä sekaisin kuin minä. Enemmänkin! Sieltä ei ole helppoa, eikä nopeaa nousta. Se vaatii paljon työtä ja toistoa. Se vaatii tahtoa, vaikka Sam Harris sanoisi ettei se ainakaan vapaata ole. Ei se riitä, että joku sanoo, että olet kaunis. Sitä ei usko, tai se unohtuu tai peittyy vihaan ja häpeään. Sieltä pitää tulla pois poistumalla kehokeskeisestä ajattelusta. Mitä väliä sillä on, olenko jonkun mielestä hirveä vai tavallinen vai kaunis. Ei tässä ole tarkoitus kaikkien kanssa paritella. Ei minun tarvitse viehättää ketään.

Yksi käänteentekevä tapahtuma elämässäni on ollut koiran hankkiminen 39 vuotiaana. Koiran kanssa harrastaessa sain ajatukset pois kehostani ja siitä miltä näytän. Kaikki olivat koirakentällä koiren ja niiden koulutuksen vuoksi. Sai edes hetkeksi pään pois sieltä, ennenkin mainutusta, omasta perseestä.

Toinen käänteentekevä tapahtuma elämässäni on ollut Esko Valtaojan haastattelu Yle-Puheella. Hänen ajatuksensa vangitsivat minut. Ostin tai lainasin saman tien kaikki hänen kirjansa ja kirjoitin hänelle sähköpostia. Hän vastasi.

Esko Valtaoja sai uteliaisuuteni heräämään moniin asioihin. Hän sai minut, matalasti koulutetun ja vähän lukevan ihmisen tutustumaan muihinkin kirjailjoihin ja tieteen tekijöihin. Siitä radio-ohjelmasta lähti käyntiin prosessi, joka on rikastuttanut elämääni valtavasti. Koko maailmankuvani on muuttunut tuon radio-ohjelman myötä.

Eskon viesti oli, ihmettele, kysy, kyseenalaista, ajattele, lue, opettele, väittele ja laita hanttiin. Ja se viesti, että moni asia on oikeastaan hyvin, vaikka uutisvirtamme täyttää katastrofit.

Mutta tässä tieteen ihannoinnissa ja popularisoinnissa piilee siinäkin vaaransa. Onko älykäs uusi laiha? Pitääkö meidän vihata itseämme, kun matikka on vaikeaa, emmekä puhu sujuvasti kolmea kieltä?

 

 

Kannustan vahvasti kehopositiivista liikettä, olen saanut siitä paljon tukea.

Suren menetettyjä ihmishenkiä, jotka tämä sairas kehokeskeisyys on vaatinut.

Harmittelen, että tuhlasin nuoruudessa niin paljon aikaa ja energiaa turhuuteen.

Innostun ajatuksesta, että kasvaa uusi sukupolvi, joita ei kehuta tai moitita heidän ulkonäkönsä tai ominaisuuksiensa vuoksi.

Hämmästelen tuon aivopesun yksinkertaisuutta ja helppoutta. Tarpeeksi vaan toistoa ja kuvastoa ja ihminen luulee mitä vaan suuresta johtajasta tai omasta peilikuvastaan.

Ihailen ihmisiä, jotka huoneeseen astuessaan eivät edes kiinnitä huomiota toisten kehoihin, eivätkä koskaan arvostele ketään ulkomuotonsa vuoksi.

Haluan muistuttaa, että on kiinteitä, kauniita ja lihaksikkaita ihmisiä, jotka eivät voi sille mitään. Antaa heidänkin olla vapaat arvostelusta ja arvioinneista.

Kannattaa huomioida, että on olemassa myrkyllisiä ihmissuhteita jotka ovat kuin bensaa syömishäiriöisen liekkeihin. Sellaiset suhteet tulee katkaista, jos mahdollista. Vaikkapa työpaikkalääkäriin, jos hänellä ei oikeasti ole mitään järkevää sanottavaa.

Mielikuvissani  syötän noroviruksen kaikille miehille, jotka ovat ottaneet oikeudekseen halventaa kehoani julkisesti.

Ripuli olkoon helvetillinen. Oksentakoon peräaukkonsa.

lauantai, 17. kesäkuu 2017

Eräs työpäivä

Kirkon parkkipaikka täyttyy autoista. Volvoja, isoja Volkkareita, Mersuja, Mondeoita, tila-autoja. Uusia, uudenkarheita ja puhtaita. Vain pari Yarista ja Kaata, varmaan mummojen autoja. On konfirmaatiopäivä. Melkein 80 nuorta kertyy valkoisissa paidoissaan kirkon pihaan parijonoon. Sitä ennen sakastissa on kova kuhina. Sovitellaan alboja, vaihdetaan vielä virsiä tauluille, varmistetaan että alttarilla on kaikki tarvittava. Pappi kokoaa paperinsa ja porukkansa ja ristikulkue lähtee muutaman minuutin myöhässä kirkkoon. Kulkueen aikana, kaikki seurueet kuvaavat kännyköillään. Mikä tilaisuus tämä olisikaan taskuvarkaalle.

Joudun kulkemaan sisään ja ulos. Kirkossa on läpiveto. Kynttilät roiskuvat alttarille nopeutettuna. Mietin onko pahempi antaa kynttilöiden palaa loppuun vai vaihtaa ne astuen alttariin. Päädyn vaihtamiseen. Suntion työssä joutuu tekemään päätöksiä tässä ja nyt. Jälkeenpäin voi miettiä, miten meni omasta mielestä. 

Kirkossa on viileää, ulkona on kuuma. Pihalta puskee pihlajan raatomainen haju avoinaisista ikkunoista sisään. Ulkona soran rouskuessa kenkien alla ja avainten kilahdellessa taskussa, leijuu kirkosta ulospäin partavesien, hiuslakan ja parfyymien sekoitus. Kuin tuoksujen julistus, nyt on juhlapäivä. 

Pääskyset kirkuvat kirkon katossa. Se on kesän ääni. Ulkona naakat ja varikset selvittelevät välejään. Lintujen äänet peittää virsien veisaus. Kansa laulaa valtavalla volyymillä. Nämä ihmiset osaavat laulaa. Kaikki ihmiset osaisivat, jos lapsesta saakka laulaisivat.

Yhdellä nuorella on paha olo. Sakastissa nostetaan jalat ylös ja laitetaan kielen alle suolaa. Hörppää lasi vettä päälle. Tyttö virkoaa, muuttaa väriä kasvoillaan ja pääsee muiden joukkoon jatkamaan messua. 

Olen pitänyt aika monen rippilapsen jalkoja ylhäällä, ja muutaman bestmanin myös. Helle, jännitys ja tunteet saavat yleensä ainakin yhden rippilapsen voimaan huonosti. Joskus minulla oli  sakastissa kaksi potilasta yhtäaikaa. Toinen pyörtyi ja hetken päästä toista pisti ampiainen. Ja siinä samalla minun pitäisi olla kirkkosalin puolella katsomassa, että kaikki sujuu hyvin.

Tänään kuulin tömähdyksen, jonka jo tunnen. Kirkon takaosassa joku pyörtyi. Mutta olin sillä hetkellä kiinni jossain tehtävässä, enkä päässyt katsomaan sen tarkemmin. Muiden liikendintään luottaen ajattelin, että siellä on apua lähellä. Nämä ihmiset osaavat toimia. Kenenkään paidassa ei lue, "en ole gynekologi mutta voin vilkaista". Näistä joku ON gynekologi.

Kenelläkään ei myöskään ole bändipaitaa ja mustia farkkuja. Kukaan ei ole humalassa, eikä nuku tatuoitua käsivarttaan vasten. 

Näille ihmisille konfirmaatiolla on syvä merkitys. Niin syvä, etten saa siitä kiinni.

Nuoret selkeästi maistavat alkoholia ehtoollisella ensi kertaa. Ilmeet ovat sen mukaiset.

Syvä liikutus pyyhkäisee tyttöjen rivin yli. Ehkä uskonnollinen tunne-elämys. Sellaista minä en ole koskaan kokenut.

Ensin minulla oli lapsen usko. Lapsellehan se on totta, mitä vanhemmat tai opettajat sanovat. 

Sitten minulla oli etsijän usko. Pyysin merkkiä jumalalta. Rukoilin joka ilta perheeni puolesta ja kiitin kaikesta hyvästä elämässäni. Nyt iltaruokoukset ovat vaienneet. Olen siinä käsityksessä, että ne kulkevat vain tyhjyydessä.

En ymmärrä mitä ihmisille tapahtuu kun he ehtoolliselle mennessä itkevät ja nojaavat toisiinsa. Joka kerta lapsi minussa haluaisi mennä kysymään, mitä sinä itket? Pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Itketkö ahdistusta? Pakkopaitaa? 14. raskautta? Itketkö onnesta, liikutuksesta vai rakkaudesta? Itketkö oikeasti? Itketkö omia vai toisen syntejä?

Kun katson nuoria, haluaisin kysyä heiltäkin paljon. Mitä teille puhuttiin leirillä seurustelusta? Seksistä? Masturboinnista? Pedofiliasta? Anteeksi annosta? Saatteko te katsoa Vain elämää?

Oikeastaan tiedän vastauksen ja ahdistun.

Me ajamme samoja moottoriteitä ja jonotamme samoissa Prismoissa. Viestimme viuhuvat samassa netissä. Asumme Jukka-taloissa ja otamme Panadolia särkyyn. Mutta olemme eri. Minä en ole te. Käykö teidän minua sääli, kun joudun helvettiin, kun en ole syntynyt teiksi? Entä ne muut seitsemän miljardia? 

Ajatukseni kulkevat tutusti jälleen kerran jurttiin ja igluihin. Vuorille ja pyramideille. Alkulehmän aikaan, keski-aikaan, nykyaikaan ja takaisin alkuhämärään. Vaikka ei se hämärää ollut niille, jotka silloin elivät. Ei ollut kirjapainotaitoa, ei edes kirjaimia. Ei ollut jumalan sanaa. Olivatko he teidän mielestänne jumalan lapsia? Ei ollut ehtoollista, sovitusta, ei ollut edes viiniä. Minä näen heidät ihmisinä, niinkuin itseni ja teidät. Meillä kaikilla samat kysymykset, vain eri ajassa, eri tieto, eri vastaukset.

Ne sadat ja tuhannet asiat, jotka ovat ennen luettu pahojen henkien tekosiksi, tai palkaksi synneistä, on tiede selittänyt meille järkiperusteisesti. Suuri epäkohta minulle uskonnossa on sen ristiriitaisuus. Kun kerran töissä kerroin serkkuni odottavan lasta hedelmöityshoidon jälkeen, hihkaisi työkaveripappi: Hedelmöityshoidot ovat yksi suurimpia jumalan lahjoja. Hämmennykseni oli hiljaista mutta läsnä olevaa. En sanonut sitä ääneen. Eikö jumalallesi olisi ollut helpompaa vain antaa näiden kahden hedelmöittyä luonnollisesti? Miksi ensin langettaa niin suuri ja surullinen taakka, kuin 30 negatiivista raskaustestiä, kaksi keskenmenoa ja sitten siunata heitä kivuliailla ja kalliilla hedelmöityshoidoilla?

Ajatukseni ovat jälleen kuin kassillinen matonkuteita. Älä päästä niitä irti. Parasta pitää nyt tämä kassi kiinni ja keskittyä käytännön asioihin.

Riittääkö viini? Täytän toisen leipäastian uudelleen. Nostan lattialle pudonneen pikarin. Tarkkailen päätään riiputtavaa poikaa. Vahdin ampiaista joka käy pyörähtämässä avonaisen ikkunan luona.

Lopulta kaikki meni hyvin. Taas löytötavaraa penkeissä. Taas jonkun vaihtovaatteet  unohtuneet vessaan.Taas 150 virsikirjaa palauttamatta penkeissä. Taas kellot hyvästelevät tuntemattomat matkaan. Taas kerään käytetyt albat pöydiltä ja tiskaan pikarit ahtaassa keittiössä. Syön mikrotetun lounaan. Juttelen ihmisille jotka arasti astuvat avonaisista ovista kirkon hiljaisuuteen. Saammeko tulla, he kysyvät. Tottakai, tulkaa peremmälle. Täällä on nyt vähän sekaista, mutta katselkaa rauhassa ympärillenne. 

Tulee toinenkin neljän hengen seurue. Yhtä varovaisesti kuin edellinen. Vaihdamme samat lauseet, jotka vaihdoin äsken. He tulivat vain katsomaan kirkkoa, jossa heidät vihittiin päivälleen 30 vuotta sitten. Onnittelen heitä ja tunnen pienen liikutuksen. Tämän minä tajuan. Tähän minä samaistun. En äskeisessä messussa tuntenut mitään näin. Ei minua koskettanut nuorten liikutus eikä itkusta hytkyminen. En osaa samaistua siihen. Tähän osaan. He kiittelevät tuuriaan, kun kirkon ovet olivat auki. Tämä on niitä pieniä hetkiä, jotka koen arvokkaaksi. Että voi mahdollistaa toisille  hetken kauniissa kirkossa ja he saavat olla siinä kaikessa rauhassa. Kukaan ei sano, ole nyt näin, ajattele nyt näin, tämä on oikein, tai tapahtuu kauheita.

Työpäivä jatkuu morsiusmessun merkeissä. Pappi lienee lapseni ikäinen ja kertoo olleensa vasta vuoden töissä. Hän kysyy minulta, missä hän seisoo, miten tämä toimii, voitko viedä paperit virastolle?  Hän kysyy asioita, jotka ovat teologien heiniä. Yritän olla rento, mutta asiantunteva. Jota en ole. Voin vain sanoa mielipiteeni ja kertoa meidän käytännöistä. Ne tuntuvat kelpaavan. Yritän saada nuorison sakastissa hengittämään sisään ja ulos. Häissä aina hermoillaan. Lopulta kaikki rullaa hyvin, vaikka käy pieni kommellus. Peitän sen niin näkymättömästi kuin voin. Ehkä kukaan ei huomannut, tai ainakaan muista mitään. 

Riisi lentää rappusilla ja kanttori lurittelee pitkät pätkät improaan. Vanha auto kerää peräänsä uudet ja kattilat kilisten seurue lähtee aterialle ja tanssimaan.

Kirkossa on ristiveto. Lämmin ilma sekoittuu viileään. Tuoksut sekoittuvat toisiin ja kertovat yhä, tämä on juhlapäivä.

Yhdeksän tuntia ja 450 ihmistä myöhemmin Volvoni seisoo jälleen yksin parkkipaikalla. Kodeissa ja seurojentaloilla on suolaista ja makeaa. Tottumattomilla tytöillä on rakot korkokengistään. Pojat hölläävät kravattejaan.

Minä näppäilen murtohälyttimeen koodin, laitan puhelimeeni äänet päälle ja avaan oven autoon, joka on kuuma kuin sauna.

Pakko kuunnella vähän  Maija Vilkkumaata kotimatkalla. On sukellettava omaan maailmaan, jossa kaikki on sopivaa. Maailmaan jossa ymmärrän jotain. Jossa olen tullut johtopäätöksiin. Jossa olen rakas ja tärkeä.

lauantai, 17. kesäkuu 2017

Lapsuuden kesäpäivä

Auton taakse jää valtava hiekkapölypilvi. Asfalttitie on vaihtunut soratieksi ja reidet tärisevät volkkarin hiostavaa muovipenkkiä vasten. Pompimme autossa kuin postipaketit, ilman turvavöitä. Eihän meille voi sattua mitään pahaa, sillä iltaisin isä lukee kanssamme iltarukouksen. Autossa  on kuuma. Kukaan ei ole varmaan unelmoinutkaan ilmastoitavasta autosta. Äiti ajaa autoa hiukset hulmuten. Avoimesta ikkunasta tulvii sisään kesä.

Uimapaikalle on matkaa 15 kilometriä, eikä siellä käydä päivittäin. Joskus äiti yhtäkkiä kysyy, onko rannalle lähtijöitä? Silloin kiljumme riemusta ja rynnistämme etsimään uudelle muoville tuoksuvia uimarenkaita. Äiti saa päättää kaikesta tärkeästä. Mitä syödään, ostetaanko jäätelöä ja mennäänkö rannalle. Olisipa mahtavaa olla aikuinen.

Tie muuttuu yhä kapeammaksi ja monttuisemmaksi. Tiessä on nimismiehen kiharaa. Muistan mökit ja maatilat matkan varrelta. Muistan vihaisen koiran joka syöksyy tielle irvihampain. Se ei ymmärrä tierasitteen päälle. Moniväriset, sympaattiset lehmät mäystävät heinää laitumella ja katsovat peltomaisemassa kiitävää kuplavolkkaria.

Vihdoinkin ollaan perillä. Maasto on mäntyinen ja hiekkamaassa lojuu käpyjä ja kuolleita neulasia. Vipinää maahan tuovat vilkasliikkeiset muurahaiset. Tuoksuu kuuma kangasmetsä. Taiteilen varvastossut jalkoihin, otan pyyhkeen kainaloon ja uimarenkaan toiseen. Rannalla on muitakin lapsia, joita katson varautuneesti. Menemme pukuhuoneeseen, joka on hämärä ja haisee hieman epämielyttävälle. Kun silmät totuu hämärään, luen seinältä isojen poikien linkkareilla tekemiä tekstejä. Murrosikä tuntuu etäisemmältä kuin avaruus. Minusta ei ikinä tule tuollaista.

Jotkut jo hyppivät laiturilta suoraan veteen, mutta minä totuttelen veden viileyteen hitaasti. Polviin asti on helppoa. Reidet menee joten kuten hivuttamalla, mutta vyötärö on vaikein. Äiti rohkaisee rannalta menemään veteen reippaasti, yks, kaks, kolme nyt! Uimapukuni on punainen ja siinä on pieniä valkoisia pilkkuja. Minulla on pullea lapsen maha. Lantio on vielä pötkömäinen ja reisissä pelkkää lihasta. Uimarenkaassa on suuria oransseja ja sinisiä kukkia. Osaisin varmaan uida ilman rengastakin, mutta se tuo turvaa ja on kaunis. Ja tuoksuu ihanalle.  Pikkusisko pyllistelee nakuna matalikossa ja kerää pohjasta kiviä ja simpukoita. Äiti istuu kivellä, pitkät sääret paljaana, varpaitaan uittaen.

Isoveli keksii leikkejä ja kilpailuja ja ui isojen puolella. Sinne pääsee laiturin alta uiden. Laiturin alla on kylmää, hämärää ja epämääräistä.  Siellä on pitkäjalkaisia ötököitä ja varmasti jotain matoja ja iilimatojakin. Menen isojen puolelle mielummin nousemalla vedestä ylös ja kävelen laituria pitkin portaille, joita laskeudun takaisin veteen. Järvimaisema avautuu isojen puolelle kirkkaana ja kaukaisena. Edessä on saari, jonne kummisetä jaksaa uida. Mikä saavutus, mikä rohkeus.

Uimme huulemme sinisiksi ja leukamme täriseviksi. Lopulta on suostuttava äidin vaatimuksiin ja lähdettävä kotiin.

Pikkusiskon hiukset ovat menneet vedestä kiharalle. Omani ovat painavana pötkönä selän päällä.

Kotimatka on lyhyempi kuin menomatka. 

Perillä on vietävä pyyhkeet ja uikkarit narulle ja katettava pöytä. Äiti pyytää meitä hakemaan kasvimaalta retiisiä ja perunaa. Meitä ei vaadittu lapsina raatamaan, mutta opimme osallistumaan. Nostimme perunaa, valmistimme äidin kanssa ruokaa ja leivoimme. Isä opetti hakkaamaan halkoja, käyttämään puukkoa ja tekemään tulen. Pihasaunan lämmitys vaati letkuvahtia tai hanan avaajaa piharakennuksessa. Pyyhimme pölyjä, piiskasimme mattoja ja osasimme pedata vuoteemme. Haavat piti puhdistaa ja laastaria käsitellä puhtain käsin. Pärjäsimme itsemme painoisen rottweilerin kanssa ja otimme soittopyyntöjä paperille kun isää tavoiteltiin puhelimella. 

Ihailin isää ja äitiä. He olivat niin taitavia ja turvallisia. He osasivat ihan mitä vain.

Suurin karhunpalvelus, jonka vanhempi voi lapselleen tehdä, on passata hänet pilalle. Taidoton lapsi on avuton aikuinen. Jalustalle nostettu kersa voi olla sietämätön paska, kun pitäisi olla aikuinen ja työkaveri toiselle.

Raukkamaisinta ja halpamaisinta on olla pelottava ja epäreilu vanhempi. Kenenkään ei pitäisi kokea omien vanhempien taholta väkivaltaa, uhkaa tai alistamista. Kenenkään ei pidä joutua lapsena naurun alaiseksi.

Lapsuus on se mistä ponnistetaan suureen maailmaan. Lapsuus on arvokas sinällään, eikä vain aikuisuuteen valmistavana.

Lapsuuden kesät on se pääoma, jonka korkoa ovat nostagia ja rakkaus. Kun laittaa 46 vuotiaana silmät kiinni riippumatossa, auringon paistaessa, on helppoa uinahtaa kärpäsen surinaan ja muistoon volkkarin takapenkistä.

Minulla oli ihana lapsuus ja olen sen vanhemmilleni sanonut. Olen kiittänyt heitä siitä. Minulla on valtavasti muistoja, tuoksuja ja makuja. Oli turvallisia aikuisia, oli monta syliä johon kiivetä ja monta ääntä jotka lukivat kirjoja ja iltasatuja.

Sydäntäni särkee ne lapset, joille ei lueta, joita ei oteta syliin. Joita pelottaa, joita nimitellään, joille vastataan kännykkään; turpa kiinni saatanan apina.

Maailma on niin raaka paikka ja arki niin kova laji, että edes paras mahdollinen lapsuus ei riitä suojelemaan itseinholta, riittämättömyyden tunteelta tai mielen sairauksilta. Se suojelee jonkin aikaa, mutta immuuniksi se ei tee. Lapsuuden kesistä voi saada henkisen uimarenkaan, josta puristaa kiinni kun meno on kylmää ja kyyti liian kovaa.

Aika parantaa haavat ja aika kultaa muistot, ainakin niin sanotaan. Mutta parantaako kuitenkaan? Ehkä lause on tarkoitettu vain nopeaksi lohdutukseksi. Haavoihin ja arpiin tottuu. Niistä ei pääse eroon, mutta niiden kanssa voi elää. 

Onneksi olen saanut nähdä, miten onnettoman ja pelottavan lapsuuden kokenut voi kasvaa herkäksi, rakastavaksi toiset huomioon ottavaksi aikuiseksi. Joku uskaltaa rikkoa kaavan ja tehdä juuri toisin kuin äiti ja isä. Valitettavasti me ihmiset usein toimimme niin, että toistamme huonojakin malleja. Kun isä löi, niin itsekin lyö. Koska isä huusi, huutaa itsekin.

Ei kenenkään elämä täydellistä ole. Eikä kukaan ole täydellinen vanhempi.Tulee tehtyä virheitä ja eri aikoina on neuvolan oppaissa eri tekstit. Omia vanhempiaan ymmärtää kunnolla vasta sitten, kun itsellä on lapsia.

Ja muuten. Uin sinne saareen minäkin. Eräänä tyky-päivänä, työkaverin kanssa, esimiehen soutaessa turvana siinä lähellä. Mikä saavutus, mikä rohkeus.




 

 

 

 

maanantai, 5. kesäkuu 2017

Juhlien jälkeen

Pöydällä on kuusi tyhjää Mariskoolia. Korkeat ruusut jo nuokkuvat jakaen saman vaasin. Kukaan ei laittanut niille virkistettä. Kahdessa varpaassani on rakot.

Mies on illalla nostanut ulkona suojaan istuinpehmusteet ja pöytäliinat. Yö on ollut kostea.

Ilmapallot hakkaavat kevyesti terassin kaidetta ja koira-aitauksen metalliverkkoa.

Paperiset, värikkäät juhlaviirit lepattavat ja rapisevat terassilla.

Hohtavan valkoinen lakki lepää pöydällä järjestelmäkameran ja tyhjän kuohuviinipullon vieressä.

Juhlimme eilen ylioppilasta. Nuori oli pitkä ja kaunis kirkkaassa leningissään. Ihmiset tulivat  juhlataloon parhaat päällä, kirjekuoret ja paketit käsissään. Hymyjä, halauksia, ihmettelyä siitä, minne vuodet menivät. Eivät ne mihinkään menneet. Siinä ne olivat valkovuokkoineen ja räntäsateineen kun me kävimme töissä ja lensimme Kreikkaan viikoksi.

Isoäidillä rinnuksillaan kaksi kultaista lyyraa. Minä kielsin omiani ostamasta minulle sellaisia. Olen teistä ylpeä sydämessäni, en tarvitse siihen kultaa ja koristeita. Laittakaa sellaiset rahat Unicefille.

Olenko vähän liiankin periaattellinen? 

Pidin tunnelmallisen puheen. Paperit tärisivät käsissäni, välillä ääni sortui. Itkin moneen kertaan, mutta vedin lisää happea. Turvasin valitsemaani fonttiin ja painettuun sanaan, joka tuli kaksi viikkoa sitten  päästäni ja kulki sormenpäihin.

Ehkä hyppy jyrkänteeltä kannatti, sillä sain muutkin itkemään. 

Iltalehti profetoi kaameaa lakkiaissäätä suurin kirjaimin ja huutomerkein. Aurinko paistoi, kävi pieni tuulenväre ja lämpötila nousi kahdeksaantoista. Tästä  on vain selvittävä, sanoimme terassilla kun miehet riisuivat puvuntakkejaan.

Vieraiden lähdettyä sain päänsäryn. Onneksi vasta silloin.

Tiskikone alkoi temppuilla, se pesi 4 tuntia yhtä koneellista. Lämmin vesi loppui ja jouduin käyttämään vedenkeitintä tiskiveden lämmitykseen. Lauteilla on vieläkin tiskiä.

Tuntuu tosi älyttömältä kaikki se ponnistelu ja valmistelu, kun kaikki on hetkessä ohi! Yritin ottaa rennosti, enkä rasittanut itseäni liikaa. Otin lomaa lakkiaisten alle. Pyysin apua kaverilta ja veljeltä. Kokkasin kaikkea ihan liikaa. En vaan kestä ajatusta, että joku loppuu kesken. Vien töihin tänään yhden kakun ja mies varmaan hoitelee toisen parissa päivässä.

Näiden juhlien aikana tuli tunne, tämä oli nyt tässä. Kolmet ristiäiset, kolmet rippijuhlat ja kolmet lakkiaiset. Ei ole mennyt ensimmäinen ammatti hukkaan. On ollut kinuskikakkua, mansikkakakkua, juustokakkua, voileipäkakkua. On ollut filettä ja kalaa, itsetehtyä majoneesia ja charlotte russe. Tämä juhla oli vegaaninen. Vain kahvimaito oli eläinperäistä. 

Ihmiset tykkäsivät. Ruokaa kehuttiin todella paljon. On se tietysti ihan tapanakin, mutta nämä kehut tuntuivat vilpittömiltä ja lämmittivät äitiä. Yksi vieras huokasi sohvalla vatsaansa pidellen, että taitaakin ryhtyä kasvissyöjäksi, sillä nämä pöperöt olivat todella hyviä. Siitäkös valkolakkinen hymyili niin, että hymykuopat vain syvenivät kasvoilla.

Illalla itkin vähän. En tiedä miksi. Ehkä päänsärkyä, ehkä väsymystä. Ehkä sitä, että tytär pakkaa Oreo-keksinsä, kirjekuorensa ja leninkinsä ja menee takaisin omaan kotiin kolmen tunnin päähän.

Minä jään tänne miehen, koiran ja piirakoiden kanssa.

Ruusun tuoksu pysyy olohuoneessa ja tillin tuoksu jääkaapissa muutaman päivän. Lainakalusteet pitää palauttaa. Tänään taitaa sataa.

Kyllä meillä oli ihanat juhlat.