sunnuntai, 20. joulukuu 2020

Tauko

Olipa pitkä tauko kirjoittamisesta. Niin pitkä, etten meinannut löytää toimintoa josta pääsee tänne vuodatukseen kirjoittamaan.

Minulla on pyörinyt päässä aiheita tai lauseita joista voisin kirjoittaa. Ne tulee ja menee, ei niitä muista jos ei päätä painaa mieleensä. Joku teksti voisi alkaa näin: Kampaamon katosta roikkuu muovisia viherkasveja. Tai, söin tänään suuren raa´an päärynän evääksi, koska minulla ei ollut mitään muutakaan evääksi ja minulla oli nälkä. Nyt minulla on silmitön ripuli. Joko se päärynä noin ehti? 

Maalaaminen on välillä vauhdissa, välillä hukassa. Sain tehtyä suuren taulun, jonka eräs oikea taiteilija halusi ostaa, kunnes kuuli sen hinnan. Olin vähän pettynyt. En ole rahan perään, mutta kyllä 2x materiaalien hinnat on liian vähän taiteesta. Oli se sitten maisterin tai vessanpesijän maalaamaa. Hyi että inhoan itse niitä ikuisia kirurgi versus siivooja vastakkainasetteluja, mutta asia nyt vaan on niin, että minä olen se vessanpesijä.

Olen hakenut lukemista, mutta en ole saanut siitä kiinni. Mika Waltari on pyörinyt huoneesta toiseen ja kulkenut autonkin mukana vuoden päivät, mutta kun ei niin ei. Haluaisin lukea kirjan jonka lukee kahdella istumalla läpi. Ei saisi istua liian pitkään, koska siihen kuolee. Mutta lukeakin pitäisi että olisi jotenkin parempi ihminen. Voi tätä lapsuuskodin perintöä. Eikö ne vanhempien ja isovanhempien pahaa tarkoittamattomat huokaukset lukemisesta ja kenkien lankkaamisesta koskaan vaikene? Jos ei muuten tajua verrata itseään toisiin lapsiin, niin sitten ainakin tajuaa kun XXXXX sisarukset saa hymytyttöpatsaat jokaisessa kevätjuhlassa ja niiden yöpöydillä oli kolmenkymmenen senttimetrin korkuiset pinot kirjoja joita ne lukivat läksyjen lomassa ja läksyjen jälkeen. Kaiken kukkuraksi perkasivat jurttia koko kesän ja pääsivät vaihto-oppilaisksi kolmevuotiaina. Minä luin Lukke Lukea, Mustanaamiota, ajoin rossia toisten lasten kanssa ja kiipesin niin korkealle puuhun, että isän piti tulla vanhoissa vihkikengissä minua sieltä hakemaan. Vähääkään isä ei pelännyt, eikä ollut vihainen. Tai ei ainakaan sitä näyttänyt. Sellainen isä minulla on. 

Minun usein tekee mieli kirjoittaa niistä tilanteista joita töissä tapahtuu. En voi kirjoittaa vielä Suntion muistelmia, olen siihen kai liian nuori. Vaitiolovelvollisuus tuo oman twistin tähän kirjahankkeeseen. Se kun on ehdoton. Ainakaan en haluaisi paljastua kirjan kirjoittajaksi koska en kestä teologien suoraa kritiikkiä. Jos haluatte joskus kuulla aivan loputonta hiusten halkomista ja  jankkaamista niin hakeutukaa seurueeseen jossa on vähintään kaksi teologia. Voi sitä sanoilla näpertelyä. Kaikkein hirveimmät sanat, kuten osallistaminen ja voimaantuminen on takuulla jossain kirkon päiväkausia kestävässä strategiaseminaarissa runkattu ulos suusta. Kerran jopa sanoin eräälle papille, että papit luulee että niillä on joku velvollisuus olla äänessä. Olen oppinut tunnistamaan myös pappispleinauksen. Jos on sellainen sanahirviö kuin manspleinaus niin sitten on myös pappispleinaus. Just kun ollaan jossain rovastikunnan koulutuksessa, kun loisteputket on aivan liian kirkaat ja syvän, mukavan ja turvallisen hiljaisuuden vallitessa otetaan pumpputermoksesta juhlamokkaa niin joku hirveän värikkääseen villaneuleeseen pukeutunut teologi ilmaantuu siihen kuin soitimelle. Joko se tietää ihan kaikesta kaiken tai se tulee kyselemään jotain ettei vaan olisi hiljaista. En minä halua kertoa mistä minä olen ja missä minä olen töissä! Minä haluan istua tässä yksin ja keskittyä ja selvitä siitä jännityksestä että ehdinkö varmasti ajoissa paikalle ja onko täällä muita suntioita ja tarkistaa onko lehtisalaattia hampaiden välissä. Ei kai niitä pappeja siitä syyttää voi, että jotkut niistä luulee olevansa paikalla ihan siltä varalta että ne selittää tyhmemmille asiat. Kun sehän niiden työ on. Selittää jollekin mitä raamattu sanoo tästä tai mitä Jeesus sanoisi tuosta tai miksi kaikki kuolee ja miksi minä.  Tai siihen aamiaiselle pelmahtaa lastenohjaajien esimies jolla on valtavat puiset korvakorut eikä yhtään meikkiä ja valtava leninki jonka päällä on valtava villaviitta ja se puhuu niin kovalla äänellä, että se särkyy minun tärykalvojen kohdalla samoin kun taaperon hakkaamat pioneerin lattiakajarit särkee Take on Me´n. Sillä on ihan koko ajan kiire, se tulee myöhässä, kerää aamiaisensa sinne auditorioon vaikka siellä ei saa syödä ja lähtee aikaisin ja puhuu puhelimessa muutenkin koko ajan. Miksi se edes tuli tänne? Eikö se osaa käyttää kalenteria? Eikö sille ole sijaista? Onko sen alaiset ääliöitä? Eikö tuota puhelinta voisi joku pudottaa lämpöhauteeseen kruunuvihannesvuokan alle lounastauolla?

Oho, nythän tämä lähti rönsyämään ihan suunnittelemattomasti. Jotain patoutumaa selvästi.

Minun tulee nyt jäsennellä näitä ajatuksiani. Kun jynssään niitä muka  koronan riivaamia pintoja tiloissa joissa ei edes kukaan saa käydä, ja näytän siltä että olen vain haistellut kloriittia koko aamun niin minäpä suunnittelenkin mitä kirjoitan minun blogiin. Sellainen kiero ihminen minä olen.

 

 

torstai, 4. kesäkuu 2020

Elokuva joka mullisti elämäni

Touhusin tänään kovasti lomapäivän aamusta asti. Istutin taimia kasvilavoihin, kitkin pensaiden alusia, värjäsin tukan ja pesin pyykkiä. Päätin että lounaan jälkeen siivoan Spotify-listat. Menin järjestyksessä tykätyt kappaleet listaa alaspäin. Osa säästetään, jotkut poistetaan. Sitten kohdalle tuli  Angelo Badalamentin kappale Rose's theme from "The Straight Story"

The Straight Story

Siihen pysähtyi touhukkuus.

Onneksi silloin joskus vuosia sitten otin aikaa meille sisaruksille ja lähdin lapsiperhehulinoista luoksesi Kallioon. Olimme sopineet menevämme elokuviin katsomaan jotain. Olit ympyröinyt sanomalehdestä muutaman vaihtoehdon ja päädyimme lähtemään Kino Engeliin katsomaan David Lynchin pitkää elokuvaa. Siitä tuli yhdellä katsomisella lempielokuvani. Se on niin kaunis, rauhallinen, hauskakin. Elokuva kertoo rakkaudesta, päättäväisyydestä ja ihmisten kyvystä hyvyyteen.Elokuvan jälkeen kävelimme pimenevässä Helsingissä käsikynkkää. Sinulla oli musta nahkatakki. Kysyin, eikö sua pelota kävellä täällä iltaisin. Naurahdit, että ei ollenkaan. Muistan, että minusta oli ihanaa olla kanssasi juuri silloin. Enpä osannut kuvitella silloin, että joskus istun tietokoneella perkaamassa soittolistaa ja tuon elokuvan kappale minua yhtäaikaa surettaa ja lohduttaa ja muistuttaa sinusta.

Ja taas näytän iltaan mennessä siltä kuin ampiaiset olisivat pistäneet silmäluomiin.

Tämä menetys tuntuu taas liian isolta.

 

 

keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Kesän kaihoisa hetki

 

Vietän ihanaa lomapäivää. Kävin kampaajalla, sain pään hieronnan.
Auringon paisteessa siivosin kuistin. Piiskasin maton.

Pesin lattialaatat sitruunalla tuoksuviksi. Puistelin puusohvan pehmusteet. Istutin kärhön.

Pyyhin pölyt kalusteista. Nostin amppelikukan paikalleen.

Tykkään kun on siistiä ja nättiä.

Istun tähän lempituoliini ja kuuntelen kaihoisaa musiikkia.

Kyyneleet pursuavat aurinkolasien alta. Sinä et ole tästä mitään näkemässä.

Et kuulemassa. Et haistamassa.

En voi sinulle soittaa ja kertoa, että minusta tuli mummo.

 

 

 

 

perjantai, 17. huhtikuu 2020

Kesken työpäivän

Menin takaisin töihin kuukauden tauon jälkeen.

Olin touhukas, sain jotain aikaiseksi.

Kuuntelin radiota, kunnes kyllästyin.

Sinä tulet mieleeni, koko ajan.

Joka minuutilla, jos en kuuntele radiota.

Keitin päiväkahvin, menin päiväkerhon pihalle sitä juomaan.

Autoja ajoi ohi. Aurinko paistoi.

Taas se tulee, se itku joka ihan hytkyttää.

Kukaan ei näe, saan itkeä tässä kaikessa rauhassa.

Menin selälleni vanerisen lelulaatikon päälle.

Ihan kuin olisin laivassa joka kulkee kovaa jonnekin.

Tältä tuntui lapsenakin, kun menin selälleen ja pilvet huljuivat toisiaan ohitellen ylitseni.

Minä makaan tässä. 

Sinusta tulee tuhkaa.

Nytkö se tapahtuu?

Muistelen miten otit minut pulkan kyytiin kun oltiin pieniä. 

Sinä avasit jalat ihan auki, minä sulloin omani pulkkan.

Sitten mentiin!

Nyt sinusta tulee tuhkaa.

Savua ja tuhkaa.

Naamaa kirvelee jo tämä itkeminen.

 

perjantai, 17. huhtikuu 2020

Veli

Herään auringon keväisiin säteisiin.

Kuulen olohuoneesta, miten koiran kynnet raapivat parkettia joka askeleella.

Haistan aamukahvin, jota mieheni keittää.

Sänkyni on lämmin. Peitto on rutussa.

Herään tähän ikävään joka on tullut jäädäkseen.

Sinun asunnossasi saattaa auringon säteet lämmittää,

mutta sinä et sitä näe.

Peittosi on ollut paikallaan jo kolme viikkoa.

Asunnossasi kukaan ei kulje.

Kukaan ei keitä aamukahvia tai aamuteetä.

Asunnossasi vain kello raksuttaa.

Putkissa humisee.

Sinä et ole siellä. 

Et ole missään.

Missä sinä olet?