sunnuntai, 17. syyskuu 2017

massaturisti

 

Matkalaukkujen pikkuisten pyörien rahina ja laukkujen kumina valloittaa epätasaisen ylämäessä olevan tien. Kalpeat skandinaavit kömpivät kohti unelmaa kaskaiden pitäessä ääntään. Lämpö muuttaa trikoopaidan kosteaksi ja painavaksi viitaksi ylläni. Ilta on pimeä, mutta katuvalot opastavat meitä minimarketteihin, viinaostoksille ja huoneisiimme. Bussin ikkunasta ei saanut pimeydessä mitään käsitystä, minne on menossa ja päädyin katsomaan tabletilta dokumenttia Nietzschestä. Bussin penkkikohtainen ilmastointi oli joko on tai off. Kiedoin matkahuivini kireän niskani ja jomottavan olkapään ympärille. Matkaopas puhui mikrofoniin feikillä nuotillaan kuin lapselle. Kuulin hänen puheestaan, miten bussissa pidetty tervetulotoivotus oli kirjoitettu vaatimattomassa, valmiiksi kalustetussa yksiössä Suomeen kaivaten. Puheessa toistuivat sanat toki ja Katarina-rouva. Vain lastenkirjoissa puhutaan ihmisistä noin. Katarina-rouva on hotellimme omistaja.

En koskaan ole lähtenyt matkalle näin valmistautumattomana. Pakkasin laukkuni lähtöä edeltävänä iltana ja matkustusilmoituksen teko jäi tuohon samaan iltaan. Pengoimme puolison kanssa kaapeista snorkkelin, rantapyyhkeet ja pienen kaislamaton. Suomessa helleasuiksi käyvät vaatteet osoittautuivat täällä kuumiksi lumpuiksi, joista teki mieli tehdä trasselia.

Hotelli on hienosti valaistu ja upea allasosasto komeilee käyttämättömyyttään. Lomaesitteeseen siitä oli laitettu kaunis kuva iltavalaistuksessa. Kuvan tarkoitus oli vain houkutella ihmiset paikan päälle toteamaan, että allas on kiinni iltakuudesta aamuyhdeksään, omia juomia ei saa nauttia terasseilla, eikä altaassa saa leikkiä kovaäänisesti.

Ilmalämpöpumpun kaukosäätimen sai seitsemän euron lisähintaan per päivä, joka oli ahnetta vittuilua tässä kuumassa maassa. Moniko oikeasti maksaa matkasta ensin 600-700 euroa ja sitten kitsastelee ilmastoinnin kanssa? Hotellissa piti olla wifi, mutta se onkin vain altaalla. Eikä toimi. Ehkä lisähintaan senkin saisi toimimaan? Huone on iso, siisti ja vaatimaton. Kalusteissa on kolhuja, valaisimet on suunniteltu hehkulampuille ja kirkaat erisävyiset lamput pullottavat varjostimista kuin häikäisevät fallokset. Heitämme tavaramme huoneeseen ja vaihdamme lämpötilaan sopivat vaattet ja lähdemme tutustumaan kylään.

 

Sandaalit kulkevat kuoppaisella tiellä. Mieletön viemärin haju kouraisee sieraimissa ja nenäontelossa. Avonaiset roskikset sykkivät kuumuudessa löyhkää, joka sekoittuu tavernan valkosipulin ja paistetun lihan  tuoksuun. Pienet kissanpoikaset kurkkivat suurilla silmillään verkkoaidan takaa. Niiden emo lienee jossain lähistöllä, mutta jo kyllästynyt poikastensa nahisteluun ja nisien näykkimiseen. Kissat ovat ei kenenkään, mutta kaikkien. Jotkut niitä ruokkivat, jostain ne saavat vettä. Jyrsijöiden kannat pysyvät kurissa, eikä pikkulinnuistakaan ole häiriötä näillä kulmilla. Kaduilla jolkottelee koiria, joilla kivekset ovat tallella. Voin vain arvailla, ovatko koirat jonkun lemmikkejä vai nekin kylän yhteisiä. Musiikin jumputus ja ihmisten puheensorina voimistuvat, kun lähestymme keskustaa. "Idyllinen kalastajalkylä" onkin länsimaisia hittejä jumputtava ravintolapuuhamaa. Minulla ei ollut kohteen suhteen mitään odotuksia ja silti olen vähän järkyttynyt. Olen selvästi pettynyt omaan asenteeseeni ja ryhdyn ryhdikkäästi  korjaamaan sitä. Olen vain väsynyt. En ollut innoissani matkalle lähdöstä. Totun tähän paikkaan kyllä. Huomenna kaikki näyttää erilaiselta. Kävelelmme pienen pääkadun päästä päähän tarjoilijoiden huudellessa perään terve, terve. Alamäki heitti meidät joutuisasti keskustaan, mutta hotellille palaaminen käy kuntoilusta. Matkan varrella pulskat turistit istuvat parvekkeilaan alusasuissaan. Hiestä märkinä ja janoisina kapuamme hotellin ulkorappuset huoneen ovelle, ja avaamme oven seitsemän euron päivähintaan jäähdytettyyn väliaikaiseen asumukseemme.

Päivät kuluvat vähin suunnitelmin. Toiminnot keskittyvät ravinnon hankintaan ja sen sulatteluun. Vessasta ei saa vetää paperia alas ja se vaivaa minua. Tuntuu, että vessan roskiksessa asuu mörkö, joka saastuttaa ilman jota hengitän. Sunnuntaisin ei siivota huoneita ja maanantai aamuna pullottava roskis jo kuvottaa.

En halua avata telkkaa, enkä katsoa kännykästä uutisia. En halua tietää, mitä typerää Trump on tänään aivopieraissut, enkä tietää kuinka lähellä ydinsota asiantuntijoiden mielestä on. Minua ei kiinnosta Sipilän selittelyt eikä se, kuinka väärin suomalaiset syövät  kukin tavallaan. Säästyn Maisa Torpan salarakkauksilta, mutta Silllanpään huumekäry minutkin tavoittaa. Puoliso ei malta olla kertomatta siitä. Mietin Jarin tilannetta Kreikkaa lämmittävän auringon alla. Päädyn ajatukseen, että ketään ei pitäisi tuomita eikä erottaa työstään ilman mahdollisuutta vieroitukseen. Jarin selitykset ovat jopa tekoakin typerämmät. Nurkkaan ajetun ihmisen sihinää. Jokin häntäkin täytyy suuresti ahdistaa, että on päätynyt huumeiden käyttäjäksi. Ei artistin elämä helppoa ole, se ei ole vain elämää. Mikä minä olen häntä arvostelemaan. Kaikilla meillä on omat hirviömme.

Joka päivä uin meressä sekä uima-altaalla. Snorklaaminen on kivaa ja mielenkiintoista. Näköpiiriin ilmestyvät kalat säikäyttävät ja näyttävät uivan aivan liki minua. Meressä hyllyvät muovipussien palaset vetävät mieltä alaspäin. Missään en ole nähnyt niin muovipussiuskonnollista kansaa kuin Välimerellä. Kun ostan ruokakaupasta shampoon, myyjä kietaisee pullon muovipussiin ennen kuin ehdin vastustella. Sanon, no bag please ja hymyilen vaivalloisesti. Myyjä katsoo hämmästelleen, jopa tyrmistyneenä kysyen, no bag!? - No, I'm trying to avoid plastic. Myyjän on vaikea tajuta, että joku sulloo rantakassiinsa niin ruoat kuin shampoonkin ilman muovia. Sain sanoa no bag, kymmeniä kertoja viikon aikana. Joka ikinen saippua, avaimenperä, bikinnin yläosa, luumu ja muoviin pakattu leipä tempaistaan vielä muovikassiin. Missään en ole nähnyt niin roskaista ympäristöä kuin Välimeren maissa. Kodikkaiden tavernien ja luksushotellien välissä on joutomaita, joiden verkkoaitoihin tuuli on kuljettanut uskomattoman määrän roskaa, varsinkin muovikasseja. Muovikasseja lilluu merissä miljoonia. Samoin muovipulloja. Myyjän tietämättömyys melkein raivostuttaa minua. Tyydyn hymyilemään hänelle, vaikka toinen vaihtoehto olisi kysyä, onko hän kuullut Tyynenmeren muovilautasta? Miten osaisin vähän relata? Tulinko tänne pätemään ja maailmaa pelastamaan? Tämä maa ei tule muuttumaan miksikään niin kauan kun paikalliset ihmiset eivät itse halua auttaa elimympäristöään. Ketään ei näytä kiinnostavan joutomaiden hiekassa pyörivät vesipullot ja frappepurkit.  Demokratian ja sivistyksen synnyinseutu rakastaa muoviaan ja tukehduttaa muutkin siihen.

Pystyn jotenkuten nauttimaan ruoasta viikon aikana, vaikka tiedän että moraalikrapula iskee jossain vaiheessa. Heittäydyn homo sapiensille tyypilliseen denial- tilaan ja syön mielettömät määrät maitotuotteita, vaikka en tiedä miten lehmät Kreikassa elävät ja voivat. Ei minun pyristelyni mitään täällä vaikuta. Täällä kalakin on kasvis. Ruoka on ravintoloissa halpaa ja hyvää. Maut ovat kohdallaan ja palvelu on erinomaista, vaikka jatkuva kiitos ja mitä kuluu?, käy hermoon. Niiden hokeminen vain muistuttaa, että olen ulkoiselta olemukseltani suomalaiseksi tunnistettava massaturisti. Sanomme joka ravintolassa miehen kanssa toisillemme, että tänne me tullaan uudestaankin, eikä kuitenkaan ehditä. Monia hyviä ravintoloita on vieri vieressä.

Eräänä päivänä teimme retken vähän kauempana olevalle rannalle. Rantatuolit ja -varjo maksavat kahdeksan euroa koko päivältä. Kuittia ei saa. Ei sitä saa paljon muualtakaan. Mitäs se EU näille sanoi muutama vuosi sitten? Se taisi sanoa, että nyt loppuu se harmaa talous. Näillä on niin kova kansallinen itsetunto, että ei täällä EUn murinat tunnu missään. Jokainen pärjää tavallaan. Jotkut myyvät "itsepoimimia" yrttejä kadulla. Mummeli jolla on vielä puolet hampaista tallella, osaa englantia: I collect, Thank You ja Bye. Miksi minussa asuu tämä kyynikko? Onko se ihan mahdoton asia, että mummeli puhuu totta? Kun katson yrttipussien määrää ja olen kokenut kasvien kuivattaja, järkeni sanoo, että No you don't collect. Not these amounts. Jokatapauksessa, yrtit tuoksuvat taivaalliselle! Nuuhkin mummelin pusseja silmät ummessa ja ostan ensin kolme, poistun ja käännyn ympäri ja ostan kaksi lisää. Kun palasin kotiin ja nuuhkin pusseja ja jaoin niitä tuliaispinoihin, ihmettelin, miksen ostanut saman tien kahdellakympillä. Maksoivat ihanuudet nimittäin euron pussukka.  Kaduilla on myös maissin paistajia. Heillä on pienet grillit mukanaan, jotka on kaivettu 20 vuotta vanhan kuhmuisen Hondan takakontista. Eurolla ja 50 sentillä saa pitkän komean grillatun maissin välipalaksi kävelykadulla.

Mietin miehelleni ääneen, herättäkö tämä melko massiivinen turismi erimielisyyttä paikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa. Kun miettii, miten keskustan jokainen talo näyttää muuttuneen ravintolaksi tai hotelliksi ja kuinka feikki koko kattaus on, sen on pakko harmittaa osaa asukkaista. Kylässä on myös paikallisten asuntoja piiloisilla kujilla ja normaalia elämää kouluineen, kirkkoineen ja kanaloineen. Se on outo sekoitus aurinkorasvan tuoksua, indonesiasta tuotuja hellemekkoja ja ikiaikaista meren kohinaa ja paistetun kalan aromia. Parina päivänä hotellimme ohi ajaa auto, jollaisella isisin pojatkin ajelee. Pyssyjä ei katolla ole, mutta kovaäänisistä tulee nauhoite, josta en ymmärrä sanakaan, mutta nuotin tunnistan kantaaottavaksi. Onnistun kysäisemään hotellimme omistajalta, mistä on kysymys. Hän vastaa olkapäitään kohautellen, että ei oikein osaa sanoa. Onko se poliittista, tivaan. No, everything is bad, hotel is bad, this is bad ja hän nojaa hotellia ympäröivään mustaan rauta-aitaan kevyesti. En yhtään ihmettele tuota miestä, joka ajelee autollaan hotellien ympärillä paheksumassa yrittäjien elinkeinoa. Mutta sama vanha kysymys kuuluu tässäkin, mitä nämä ihmiset tekisivät elääkseen jos turistit lähtevät?  Asia ei ole yksinkertainen. En silti näe mitään oikeutusta omille toimilleni tulla tänne pakoon kaamosta ja kosteita kylmiä aamuja, rahaa vaihdon välineenä käyttäen ja hiilijalanjälkeäni paisutellen. Kyllä täällä mieli lepää, jos voi unohtaa eläinten oikeudet, miljardit muovipussit, harmaan talouden ja oksettavan roskisten löyhkän. Ihanaltahan se auringon paiste iholla tuntuu. Suolavesi sulattaa kireät hartiat. Villit delfiinit nostavat liikutuksen kyyneleet silmiin meriretkellä. Turkoosiin läpikuultavaan veteen pulahtaminen suoraan laivasta, on fantastista ja etuoikeutettua. Voi viettää laatuaikaa rakkaansa kanssa, varpaat rantahiekkaan upottaen. Voi nauraa meidän inside-jutuille, joita kukaan muu ei ymmärrä. Voi ihailla tähtitaivasta joka on tuttu, mutta jotenkin vinossa. Räpsimme kännyköillä toisistamme järjettömät määrät kuvia, joita perikunta vielä antiikkisilta muistitikuilta katsoo ja ihmettelee.

 Lomalukemiseni ei ole kevyttä tavaraa. Se on jo kertaalleen lukemani Richard Hollowayn nerokas, mutta ajoittain vaikea,  Ei pyhä eikä paha. Holloway siteeraa kirjassa jotain henkilöä muistaakseni näin: "Elämä on komedia ajattelijalle, mutta tragedia tuntevalle." Olen pitänyt itseäni yksinkertaisena, vaatimattomana ajattelijana. Ainakaan en marssi läpi päivien mitään kyseenalaistamatta. Mutta tuo siteeraus, tällä matkalla, näissä olosuhteissa ja tunnelmissa, alleviivaa minut tuntijaksi.

Voisinko joskus elää viikon ilman omantunnon painoa, ilman pohtimisen taakkaa? Nyt ainakin yritin, osittain siinä onnistuen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

sunnuntai, 17. syyskuu 2017

"Äiti, mulla on liikaa tekemistä"

 Kaikki me varmaan olemme joskus marisseet äidille, että ei ole mitään tekemistä. Useinhan se tarkoitti sitä, että ei ollut ketään jonka kanssa tehdä jotain. Siis lapsena. Tilanne on kohdallani kääntynyt päälaelleen. Minulla on liikaa tekemistä. Varsinkin yksin. Täällä tarvehierarkian huipulla voi joskus tulla tilanne, että ei "ehdi" tekemään kaikkea mihin on mahdollisuus. Tai viitsi. Tai jaksa.

Työn, unen ja välttämättömien kotitöiden jälkeen voi olla niin väsynyt ja keskittymiskyvytön, että valitsee sohvan ja kaukossäätimen. Sohvakooma on olotila, johon ajaudun toisinaan, varsinkin talvella. Pystyn myös katsomaan Netflixiä putkeen kuusi tuntia. Käyn välillä vain tekemässä itselleni jonkun ruoka-annoksen, käyn vessassa ja ulkoilutan koiran. Suon itselleni sekä sohvakooman, että Netflix-putken. Niillä on pieni eroavaisuus. Netflix-putkeen ryhtyessä pitää olla hieman keskittymiskykyä. Täytyy pysyä kärryillä, mitä sarjassa tapahtuu. Sohvakoomassa menee Gordon Ramseykin.

Mitä ihmiset tekivät ennen telkkaria, kun he olivat työstä uupuneita? Laiturikooma? Tuijottivatko he vain kaukaisuuteen vai kutoivatko luokattoman huonoa sukanvartta? Ehkä ammoin ei ollut sellaista ongelmaa. Kaikki aika ja energia meni ravinnon hankkimiseen ja asumispuitteiden ylläpitoon. Ei kun ei sittenkään. En usko tuota itsekään. Ihmiseen on koodattu taju siitä, milloin vain ollaan ja öllötellään. Olen aivan varma, että luolamies ei mennyt heti ruoan jälkeen kävelylle, jotta hänen sokeriainneenvaihduntansa käynnistyisi. Luolamies ei tiennyt haiman olemassa olosta, mutta tunsi kroppansa ja tarpeensa niin, että köllötti karhuntaljalla röyhtäillen, edes tietämättä että siitä voisi olla "huono omatunto".

Tänään tein yhdeksän ja puoli tuntisen päivän. Taas satoja ihmisiä. Taas yksi pyörtyi, yksi sai paniikkikohtauksen ja kaksi hyperventiloi. Vaihdoin jalkineet toisiin kesken päivän, että jalat ei väsyisi. Makasin kahden vihkimisen välissä lattialla jalat pystyssä ja tottapuhuen joogasin hetken. Yritin syödä järkevästi ja ulkoilua tuli luonnostaan. Mutta silti töistä päästyäni olen aika poikki. Ehkä se tasaisen rauhallinen valppauskin vie ihmiseltä mehut. Ja se, kun itse pitää olla se rauhallinen ja järkevä, vaikka ei aina siltä tunnu.

On niin paljon kaikkea mitä haluaisin tehdä. Sellaista, johon tahdon paneutua rauhassa. Haluaisin maalata. Olen tehnyt poismuuttaneen tyttären huoneesta itselleni maalaushuoneen. Neitsytmaalaus on vielä tekemättä. Minulla on pari aihetta mielessä.

Viime kesän ulkomaanmatkan valokuvat on liimamatta kansioon. Kyllä! Minä teetän vielä paperikuvia. Otan matkalla 400 kuvaa, joista teetän ehkä 100 ja liimaan ne kansioon matkalippujen, museon sisäänpääslippujen ym kanssa. Enhän enää edes muista kunnolla , missä järjestyksessä menimme minnekin.

Haluaisin uppoutua kirjaan, mutta tuntuu että siihen ei koskaan ole aikaa. En ymmärrä millä ajalla ihmiset lukevat. Pekka Himanen lukee kuulemma yhden kirjan päivässä! Olen varma, että Pekka Himanen joko lukee yhden kirjan päivässä TÖISSÄ, tai Pekka Himasella käy taluoudenhoitaja. Niin tai näin, minun lukemiseni etenee korkeintaan vauhtia kirja per kaksi viikkoa. Nytkin on yöpöydällä Hemmingway ja Katja Kettu jotka piti lukea kesälomalla, joka meni jo.

Haluaisin pyöräillä. Hoitaa pihaa. Ommella vaatteita. Pestä matot matonpesupaikalla. Käydä kaatopaikalla. Leipoa miehelleni synttärikakku. Kirjoittaa tätä blogia. Uppoutua historiadokumentteihin. Pestä talon ikkunat.Järjestää kaikki vaatekaapit. Käydä kylässä. Tavata kavereita. Värjätä hiukset. Kirjoittaa matkapäiväkirjaa viime matkasta.

Tunnen olevani hirveän etuoikeutettu. Minulla on vaikka mitä tekemistä. Voisin sivistää itseäni ja hoitaa kuntoani, jos vain saisin aikaiseksi.

Hikipajalla 15 tuntisia työpäiviä tekevä voi vain unelmoida kaikesta siitä, mitä minä en vain saa aikaiseksi.

Äiti, mulla on liikaa tekemistä!

sunnuntai, 17. syyskuu 2017

Aivopesua

 Kun aloin kirjoittamaan tätä blogitekstiä, ei mielessäni ollut mitään selkeää kokonaisuutta. Vain hajanaisia ajatuksia ja uteliaisuutta mielen ilmiöihin. Huomasin tekstin ilmestyessä ruudulle, että vieläkin on aika käsitellä syömishäiriön jälkimaininkeja. Lakaista viimeisetkin roskat maton alta.Tästä kirjoittamisesta on tullut terapeuttinen väline. Vihdoinkin minusta tuntuu, että oikeasti pystyn lopettamaan itseni kaltoin kohtelun pysyvästi. Halusin tässä tekstissä esittää linkin aivopesun ja syömishäiriöiden välillä. Toivottavasti ajatus aukeaa edes jotenkin myös lukijalle.

Kuinka helppoa aivopesu oikein on? Katsoin toisella silmällä jotain dokumenttia Pohjois-Koreasta. Toimittaja totesi, että itsekin ostaisi aatteen varmasti jos oleskelisi maassa muutaman kuukauden. Niin vahvaa ja jokapaikasta pursuavaa on propagandakoneiston tuote. Myönnän, että jouduin korjaamaan omaa käsitystäni Pohjois-Korean katukuvasta. Ihmiset olivat pukeutuneet yksilöllisesti ja heidän kasvoiltaan näkyi aidolta vaikuttavia tunteita. Toki arkkitehtuuri oli surrealistista ja kommunistisen monotonista, niinkuin olin kuvitellutkin. Kadulla ajoi auto, jossa oli katolla kaksi kovaäänistä. Niistä kantautui kimeää kertausta, jota ihmiset ovat kuulleet jo kohdusta asti. Miten on onnistuttu rakentamaan yhteiskunta, jossa on toisen ja kolmannen polven aivopestyjä ihmisiä? Missä vaiheessa soraäänet vaimenevat lopullisesti? Kuinka kyseenalaistaminen kukistetaan kollektiivisesti? Väkivallalla tietysti ja varmaan melko yksinkertaisilla psykologisilla menetelmillä. Tarvitaan tarpeeksi toistoa. Toistosta tulee totuus.

Sitä mielellään ajattelee, että olisi itse jotenkin poikkeuksellinen. Että vaikeissakin olosuhteissa pystyisi ajattelemaan kirkkaasti ja olla osallistumatta esimerkiksi kansanmurhiin. Tätä on tutkittu ja valitettava tosiasia on, että me kaikki kykenemme osallistumaan niihin. Ihminen pystyy esineellistämään toisen ihmisen. (Ja toisen eläimen. Tähän perustuu esimerkiksi eläinten tehotuotanto.) Se on kauhistuttava ajatus. 

Viime päivinä mielessäni on pyörinyt kolme asiaa, joiden välille yritän rakentaa aasin kestäviä siltoja.

Yksi niistä on Pohjois-Korean kaltainen aivopesty kansa. Kokonainen kansa. Toinen asia on kehopositiivisuus ja -negatiivisuus. Kolmas asia on Sam Harrisin tutkimuksen ja kirjojen aihe, vapaa tahto. Se on kuulemma illuusio. Se mitä kuvittelet nyt ajattelevasi, onkin aivojen sinulle syöttämä ajatus. Se mitä kuvittelet juuri nyt tapahtuvan, on vain aivojen muisto siitä mitä tapahtui hetki sitten. Nyt oli kuulemma 0.3 sekuntia sitten. Sam Harris on neurotieteilijä, filosofi ja kirjailija.

Vapaan tahdon puute on käsitteenä hyvin hankala ja ahdistavakin. Kyseessä on mm. se, että aivot ovat jo päättäneet asioita, kun me vielä luulemme pohtivamme eri vaihtoehtoja. Tämä vapaan tahdon puute täytyy liittyä jotenkin aivopesun yksinkertaisuuteen. Vastaus lienee evoluutiopsykologiassa. Ihminen oppii matkimalla ja se mekanismi voi olla meille myös tuhoisa. Me joskus matkimme kyseenlaistamatta sitä, mitä matkimme.

Miten se kehonegatiivisuus tähän sitten liittyy? 

Yle-Puheella on menossa ohjelmasarja nimeltä vaakakapina. Se alkoi tietääkseni nimellä läskikapina ja ohjelmaa kuunneltuani otin toimittajaan yhteyttä. Huomautin, että sana läski on nimittelevä ja halventava, sekä harhaanjohtava. Eivät kaikki painavat ihmiset ole läskejä. Ilmeisesti joku muukin otti yhteyttä, kun nimi vaihtui vaakakapinaksi.

Yhteen vaiheeseen päätin lopettaa kertakaikkiaan kaikkien kehokeskeisten aihepiirien seuraamisen, mutta vaakakapina on mielenkiintoinen. Siinä puhutaan paljon järkeä ja lohtua. Järkeä lääkäreiden, työterveyshoitajien, kouluterveydenhoitajien, fitness-gurujen ja vaatemarkkinan hölynpölyä vastaan.

Otetaan esimerkki. Kävin työterveystarkastuksessa noin 40 vuotiaana. Lääkäri hämmästeli näytöllään olevia veriarvojani. Hän ei ollut ikinä, ei opiskeluaikoina, eikä työurallaan nähnyt niin hienoja rasva-arvoja. Olin kuulemma ällistyttävän terve, enkä kuulemma kuole ainakaan aivoinfarktiin. Verenpaineeni oli "kuin kolmekymppisellä" ja minulla oli "urheilijan syke". Olin siinä vaiheessa elämääni ehkä noin 12 kiloa "ylipainoinen". Kun meillä sitten vaihtui työterveysfirma, kävin toisella lääkärillä. Hän yllättäen puuttui painooni. Hän sanoi, että painoa voisi vähän pudottaa. Uskalsin kysyä, miksi? Minullahan on kaikki laskettavissa olevat arvot huippuluokkaa. Hän vähän kohautti olkapäitään ja sanoi, no sinun voisi helpompi olla. Ongelma oli siis esteettinen.

Helpompi olla. Kun minulla oli ihan helppoa olla tuolloin muutenkin. Ainakin fyysisesti. Kummasti tuon kommentin jälkeen oli henkisesti vähän vaikeampi olla.

Minulle on 16 -vuotiaasta asti enemmän tai vähemmän huomauteltu painostani. Olen kaksi kertaa laihduttanut ns. normaalipainoon. Joka ei todellakaan ollut minulle normaalia. Toisella kerralla kun olin normaalipainoinen, kävelin rivakasti  töihin ja takaisin reilun kahden kilometrin matkan, tein raskasta ulkotyötä päivät ja iltaisin olin omakotitalon työmaalla, sekä  tein vielä 6-10 kilometrin kävely- tai juoksulenkin lähes joka päivä. Pyöritin viisihenkisen perheen arjen siinä sivussa. Oli ihanaa olla "normaali". Pystyin ostamaan kaupasta vaatteita. En inhonnut peilikuvaani. Silti koin olevani hieman epäsuhta ja toivoin olevani vielä urheilullisempi ja lihaksikkaampi. En syönyt rasvaa tai herkkuja ollenkaan. Kehoni oli taatusti hälytystilassa.

Mitä helvettiä oikeasti?

Olen tajunnut viime kuukausien aikana, että olen ollut jollain tavalla aivopesty. Kaduilla ovat ajaneet autot, kovaääniset katollaan: "KESÄKSI KUNTOON!   RASVANPOLTTOJUMPPAA!   KEVYTKOLAA, KEVYTRASVAA, KEVYTJÄÄTELÖÄ!  REISIVAKO ON KAUNISTA!   SOLARIUMKORTTI NYT ALENNUKSESTA!   LAIHDU TAI KUOLET YKSINÄISENÄ"

Lapsesta saakka meille 70-luvulla syntyneille on salakavalasti kaupattu kuvaa hoikasta ja menestyneestä, seksikkäästä naisesta. Pienen pienikin makkara vyötäröllä on ollut synti ja häpeä, josta on päästävä eroon kaalikeittodietin tai lentoemännän ruokavalion avulla. Säärien pitää olla pitkät. Kaulan siro. Asennon siveä mutta seksikäs. Pitää olla haluttava mutta ei huorahtava. Pitää olla rokahtava, poikamainen, mutta isorintainen. Pakarat ei saaneet 80- luvulla erottua reisistä. Se oli LÄSKIN merkki. Läski piti peittää pitkillä, löysillä paidoilla.

Missikisoja katsoi telkkarista kaikki. Ja miten niitä ihmisiä arvosteltiin!  Huono ryhti. Rumat hampaat. Liian laiha. Kävelee rumasti. Maalainen. Teennäinen.

Sairasta! KAIKKI kauneuskilpailut pitäisi lopettaa tällä sekunnilla!

Yläasteikäisenä oli jo itsestään selvää, että pitää näyttää Jane Fondalta. Jos ei näytä , se on oma syy. Kukaan ei ikinä, missään, puhunut perintötekijöistä. Jopa Suosikin lääkäripalstalla kysyttiin, olenko sopiva kun painan näin ja mittaa on näin. Hirveää! Eikö kukaan aikuinen kyseenalaistanut, että mennään  satasta metsään jos nuoret ovat näin epävarmoja kehostaan? Ehkä jotkut harvat, mutta painoindeksi ja hullut ruokavaliot olivat jo täällä.

Nuorena aikuisena sain kuulla iljettäviä kommentteja kehostani ventovierailta miehiltä. Kato mikä perse, hyi vittu mikä perse. Huora. Lehmä. Sika. Läski. Hampparinmyyjä. Pari kertaa minua on kuvattu videokameralla miesporukasta ja hörötetty ääneen, että ei vittu mikä perse.

Ohi kiitävästä amerikanraudasta on näytetty minulle paljas peffa, ja sen jälkeen levitetty kädet niin auki kun mahdollista. Kun olen ollut pyöräilemässä. 

Rakastapa siinä omaa kehoasi, kun tuollaista kuulee vuodesta toiseen. Jossain vaiheessa lopetin kokonaan ulkona käymisen. En kestänyt enää sitä nimittelyä. En osannut nousta sen yläpuolelle. Enkä koskaan ollut ravintolassa humalassa tai pukeutunut mitenkään rivosti. Pelkkä läsnäoloni herätti mielipiteiden pitelemättömän myrskyn joissain yksilöissä.

Olen sairastanut bulimian  ja kaksi kertaa masennuksen. Olisinko säästynyt niiltä, jos olisin elänyt erilaisen kehokuvaston keskellä? Jos vähälahjaiset juntit olisivat jättäneet huutelunsa huutamatta? 

Oliko 1970 - 1990 luvuilla televisiossa yhtäkään rotevaa kuuluttajaa? Oliko muuten yhtäkään lespaavaa tai ärrävikaista toimittajaa? Hörökorvaista laulajaa? Oliko yhtäkään näyttelijää jolla on iso rako hampaiden välissä? Näkyikö elokuvissa kenelläkään selluliittiä? Roikkuiko rinnat kenelläkään muulla, kuin komediahahmolla tai puoliksi salaa kuvatulla henkilöllä jossain dokumentissa? Muistatteko Anttilan ja Hobby Hallin kuvastot?  Muistatteko Biz Buin aurinkorasvamainokset? Entä sen sukkahousumainoksen, jossa naisella on 150 cm pitkät jalat? Missä olivat tavallisten ihmisten kuvat? 

 

On oikeastaan ihan ymmärrettävää, että noin sinnikkään kuvapropagandan myötä kuvittelin, että olen epäkelpo, ruma ja ei -toivottu. Vaikka minua rakastettiin. Joskus järjen valo tuikki varovasti pimeässä, että jotain on nyt pielessä, kun ahdistaa vaikka kaikki on hyvin. Enkä osaa olla siitä kiitollinen. Itketti, kun oli niin ruma ja itketti kun oli niin etuoikeutettu, eikä osannut nauttia siitä. Järki ja hulluus väänsivät kättä.

Minulla oli nuorena keho joka hienosti söi ja paskoi, nukkui ja oli hereillä, rakasti ja rakasteli, tuli helposti raskaaksi ja imetti ilman ongelmia. Kehoni juoksi, ui, pyöräili, venytteli ja jumppasi. Kehoni hoiti hommansa upeasti! Mutta mielikuva kehosta oli vääristynyt. Kiitos siitä Music TV, Anttilan kuvastot ja elokuvateollisuus. Elokuvaan kelpasi pyöreä tyttö esittämään typeryksen roolin. Punatukkaiset olivat joko nörttejä tai seinäkukkasia.

Kuinka rohkea mieheni olikaan, kun ihastui punatukkaiseen, pisamaiseen, pienirintaiseen ja pyöreäposkiseen tyttöön. Ei minunlaiseeni kenenkään olisi pitänyt ihastua.

Nyt hävettää ja naurattaa yhtäaikaa! Miten ihmeessä kaikkien ihmisten pitäisi näyttää huippu-urheilijoilta six packeineen, kun kaikki huippu-urheilijatkaan eivät näytä huippu-urheilijoilta. 

En halua ollenkaan vähätellä liikuntaa tärkenä osana terveyttä ja hyvinvointia. Rakastan liikkumista. Mutta liikkuakseen ei tarvitse näyttää Sm-tason uimarilta, eikä Jane Fondalta. Se mainosten kuvasto ja miesten huutelu sai minut jossain vaiheessa uskomaan, että olen väärän näköinen esimerkiksi kylplään. En käynyt vuosikausiin uimahallissa, enkä julkisilla rannoilla, koska olin sekaisin ja koska luulin että ne paikat on vain hoikille ihmisille. Minuun oli aivopesty käsite bikinivartalosta ja rantakunnosta. Kuinka inhoankaan noita kahta sanaa nykyisin. 

Kun aloitin hieman aktiivisemman pyöräilyn vähän yli kolmekymppisenä ja jälleen "ylipainoisena", pyytelin jotenkin anteeksi olemustani. Olin hankkinut pyöräilyshortsit, ja tunsin tekeväni jotain julkeaa ja häpeällistä pukeutumalla niihin. Niin tiukkasti oli verkkokalvoille syövytetty kuva oikeasta kropasta. Eihän tällä kropalla pitäisi edes pyöräillä. Tein kyllä kovasti työtä että jättäisin nuo ajatukset mielestäni pois ja keskityin pyöräilyn tuomaan kaikkeen ihanaan ja positiiviseen.

Jos ihmiskuntaa tarkkailee ulkoavaruudesta joku älyllinen olento, mahtaa se ihmetellä meidän prioriteetteja. Yksi maailman kuuluisimmista naisista on kuuluisa siksi, että hänen pakaransa muistuttavat kahta koripalloa. Meanwhile in sience: keksitään uusia lääkkeitä vakaviin sairauksiin, kehitetään uusia energiantuottamismenetelmiä ja löydetään vakavaa perinnöllistä sairausta aiheuttava geeni, mutta miljardi ihmistä tuijottaa itseään peilistä, onko heillä oikeanlaiset tissit, pakarat tai vatsalihakset.  Tämän täytyy olla todiste vapaan tahdon puutteesta.

 

Mikä mantereita halkova tragedia tästä kehokuvastosta aiheutuikaan. Ihmiset ovat päätyneet syömishäiriöihin, viiltelyyn, avioeroihin ja itsemurhiin, kun eivät ole mahtuneet tuohon kapeaan kauneuskatalogiin. On ollut helpottavaa ja surullista kuulla radiosta, kun ihmiset ovat kertoneet tarinoita elämästä kehokeskeisessä maailmassaan. Moni muu on ollut yhtä sekaisin kuin minä. Enemmänkin! Sieltä ei ole helppoa, eikä nopeaa nousta. Se vaatii paljon työtä ja toistoa. Se vaatii tahtoa, vaikka Sam Harris sanoisi ettei se ainakaan vapaata ole. Ei se riitä, että joku sanoo, että olet kaunis. Sitä ei usko, tai se unohtuu tai peittyy vihaan ja häpeään. Sieltä pitää tulla pois poistumalla kehokeskeisestä ajattelusta. Mitä väliä sillä on, olenko jonkun mielestä hirveä vai tavallinen vai kaunis. Ei tässä ole tarkoitus kaikkien kanssa paritella. Ei minun tarvitse viehättää ketään.

Yksi käänteentekevä tapahtuma elämässäni on ollut koiran hankkiminen 39 vuotiaana. Koiran kanssa harrastaessa sain ajatukset pois kehostani ja siitä miltä näytän. Kaikki olivat koirakentällä koiren ja niiden koulutuksen vuoksi. Sai edes hetkeksi pään pois sieltä, ennenkin mainutusta, omasta perseestä.

Toinen käänteentekevä tapahtuma elämässäni on ollut Esko Valtaojan haastattelu Yle-Puheella. Hänen ajatuksensa vangitsivat minut. Ostin tai lainasin saman tien kaikki hänen kirjansa ja kirjoitin hänelle sähköpostia. Hän vastasi.

Esko Valtaoja sai uteliaisuuteni heräämään moniin asioihin. Hän sai minut, matalasti koulutetun ja vähän lukevan ihmisen tutustumaan muihinkin kirjailjoihin ja tieteen tekijöihin. Siitä radio-ohjelmasta lähti käyntiin prosessi, joka on rikastuttanut elämääni valtavasti. Koko maailmankuvani on muuttunut tuon radio-ohjelman myötä.

Eskon viesti oli, ihmettele, kysy, kyseenalaista, ajattele, lue, opettele, väittele ja laita hanttiin. Ja se viesti, että moni asia on oikeastaan hyvin, vaikka uutisvirtamme täyttää katastrofit.

Mutta tässä tieteen ihannoinnissa ja popularisoinnissa piilee siinäkin vaaransa. Onko älykäs uusi laiha? Pitääkö meidän vihata itseämme, kun matikka on vaikeaa, emmekä puhu sujuvasti kolmea kieltä?

 

 

Kannustan vahvasti kehopositiivista liikettä, olen saanut siitä paljon tukea.

Suren menetettyjä ihmishenkiä, jotka tämä sairas kehokeskeisyys on vaatinut.

Harmittelen, että tuhlasin nuoruudessa niin paljon aikaa ja energiaa turhuuteen.

Innostun ajatuksesta, että kasvaa uusi sukupolvi, joita ei kehuta tai moitita heidän ulkonäkönsä tai ominaisuuksiensa vuoksi.

Hämmästelen tuon aivopesun yksinkertaisuutta ja helppoutta. Tarpeeksi vaan toistoa ja kuvastoa ja ihminen luulee mitä vaan suuresta johtajasta tai omasta peilikuvastaan.

Ihailen ihmisiä, jotka huoneeseen astuessaan eivät edes kiinnitä huomiota toisten kehoihin, eivätkä koskaan arvostele ketään ulkomuotonsa vuoksi.

Haluan muistuttaa, että on kiinteitä, kauniita ja lihaksikkaita ihmisiä, jotka eivät voi sille mitään. Antaa heidänkin olla vapaat arvostelusta ja arvioinneista.

Kannattaa huomioida, että on olemassa myrkyllisiä ihmissuhteita jotka ovat kuin bensaa syömishäiriöisen liekkeihin. Sellaiset suhteet tulee katkaista, jos mahdollista. Vaikkapa työpaikkalääkäriin, jos hänellä ei oikeasti ole mitään järkevää sanottavaa.

Mielikuvissani  syötän noroviruksen kaikille miehille, jotka ovat ottaneet oikeudekseen halventaa kehoani julkisesti.

Ripuli olkoon helvetillinen. Oksentakoon peräaukkonsa.

sunnuntai, 17. syyskuu 2017

Elämän filmi

Hyvä lukija. Ottaisitko musiikkilaitteesi esiin ja kaivaisitko internetin aarreaitasta Claude Debussyn kappaleen Claire De Lune. Mutta älä laita sitä vielä soimaan.

Tuttavani joutui kerran auto-onnettomuuteen. Hän oli ajamassa kotiin maantietä, jolla on 80 km/h nopeusrajoitus. Jonkun piti tehdä jotain, mikä meni pahasti pieleen ja tuli yhteentörmäys. Tuttavani kertoi, että luuli kuolevansa.  Ja että se on ihan totta, että elämä kulkee kuin filminauha silmien edessä. Hän on jalat maassa -tyyppinen, sairaalan ensiavussa työskentelevä ihminen, joka on kasvattanut koiria 30 vuotta. Ei mikään hörhö siis.

Olen kuullut tästä ilmiöstä ennenkin. Amerikkalaisessa elokuvassa elämän filmi on hidastettu, siinä joku menee suuresti naimisiin ja joku nappaa kohti juoksevan lapsen syliinsä, nostaa korkealle ja pyörii. Hidastetusti. Kaikki on oranssia. Taustalla laulaa Michael Bolton.

Joku kertoi, että elämän filmissä on kaikki. Siinä on kaikki koettu, puristavasta syntymästä, oletettuun viimeiseen hetkeen. Kaikki maut, tuoksut, värit ja tunteet. Sitä on mahdotonta selittää. Ehkä kaiken koetun voi puristaa silmänräpäykseen, kuin maailman kaiken aineen voi puristaa herneen kokoiseen palloon, kun atomeista poistetaan tyhjyys.

Olen käytännöllisesti ajatteleva, enkä haluaisi uskoa mihinkään ylirationaaliseen. Mutta toisinaan sanomme tyttäremme kanssa juuri sen saman, mitä toinenkin ajattelee. Mielemme tuntuu olevan joskus yhteydessä. Äidilläni oli jonkinlainen telepaattinen side kaksoissiskoonsa.

 Pidän ovea varovasti raollaan myös selittämättömälle. Emmehän me tiedä ihmisaivoista kaikkea, ehkä koskaan. Ja hyvä niin. Mysteerin läsnäolo on osa ihmisyyttä, vaikka sen elintila on kutistunut katsomuksesta pieneksi elämän suolaksi.

En ole ollut lähellä kuolemaa, tietääkseni. Ehkä hirvi on  juossut autoni takaa niin etten ole huomannut. Tai olen lapsena poiminut kielon marjan, mutta olen heittänyt sen pois.

Vanhempani ovat molemmat olleet kuoleman porteilla. He eivät puhuneet filmistä mitään, mutta rauhasta kyllä. Siellä ei ole mitään pelättävää.

(Nyt voit laittaa kappaleen soimaan. Alkaa tarinan siirappinen osuus. Lue hitaasti.)

Äsken elokuisen päivän kirkkaassa ilta-auringossa, kävelin niityllä tätä kappaletta kuunnellen. Päivällä taivaalta pudonnut sade tuntui vielä niityn pohjassa. Punertavat ja vihertävät heinät huojuivat hentoina tuulessa. Pilvet liikkuivat nopeasti taivaalla, harmaan eri sävyjä esitellen ja muotojaan vaihtaen. Perhonen kieppui auringon laskevissa säteissä. Kurjenkellot helisyttivät kukintojaan ja maitohorsmat kasvoivat miehen korkuisena.

Mietin millainen minun elämäni filmi on, ja näenkö sitä koskaan, vai sammuvatko valot yht'äkkiä ja kuulen vain hetken television siritysääntä ja lakkaan olemasta. 

Onko elämäni filmissä joulu, kun äiti kantaa höyryävät laatikot salin pöydälle, kattokruunun alle? Vai ala-asteen jauhelihakeittopäivä, kun yökötys nousee kurkkuun ja lantun lötköt jäähtyvät lautaselle?

Tuleeko isä postilaatikkotietä vastaan ruutupaidassa, ahomansikat heinänkorressa minulle ojentaen? Vai koulun tytöt, joiden leikkeihin en mahtunut?

Tunnenko ensisuudelman elämäni rakkauden kanssa vai sairaan kummisedän otsaan painetun viimeisen, tietäen ettei hän huomenna enää ole? 

Tuoksuuko isoäidin aina kallelleen kaatuvat korvapuustit, vai maaliskuun loskakelin lyijynkatkuinen pakokaasu, kun joku veti minua pulkassa joka raapi soraa?

Muistanko vastasyntyneen tuoksun ja nousevan maidon, vai pomon joka huusi niin että sylki lensi ja sykkeeni nousi korvien alle?

Leikinkö siskon kanssa aamukasteisella takapihalla, viltille barbit levitettynä, vai jonotanko marraskuun ympärivuorokautisessa yössä autopesulaan kun autoradio on rikki?

Uinko alasti tyynellä järvellä kesäyönä, kun kaikki muut nukkuvat, vai istunko hammaslääkärin tuolissa kun ihan kaikki on aisteille epämukavaa?

Havisevatko haavan lehdet, humisevatko hongat, parhaat luontoystäväni?

Ratiseeko äkkiä tulleen talven jää kumisaappaan alla, lätäkön pinnalla?

Katsonko hehkuvaa hiillosta, kuorinko kuuman nauriin johon isä laittaa nokareen voita?

Olenko iho iholla, yhtä toisen kanssa?

Onko poskeni nousseet hymystä?

Ehkä soutelen ystävän kanssa ja poljen pyörällä niin kovaa kun voin.

Juoksen pakoon setää, jonka omenoita varastimme.

Vedän henkoset tupakasta ja yskin vedet silmissä.

Muistanhan sen kun hypin innostuksesta, kun kannoin muuttolaatikot parketilta tuoksuvaan uuteen kotiin.

Pomppaako mieleeni se hetki, kun tajusin, että voin kääntää auton keulan kohti vastaantulevaa rekkaa.

Tunkeeko filmiin raivo? Kun olen rikkonut esineitä, huutanut polvillani, repinyt omaa tukkaani.

Jääkö mielen kiertoradalle ne sadat tunnit, kun odotan internet-yhteyttä, tiedoston latautumista tai kirjaudun Kipaan kahdeksannen kerran peräkkäin?

Onko järjetöntä nähdä kelan jonotusnumerokone? Juna joka lähti laiturilta vaikka painoin ovenavausnappia?

Kymmenet ja kymmenet vanhempainillat ja kevätjuhlat kun jonkun partavesi sai pääni särkemään ja oksensin kotona.

Miljoona kilometriä maantietä. Ämpärilliset särkylääkkeitä. Puhelut ammattiliittoon kun vaadin oikeutta. 

Mitä elämän filmiin mahtuu, ja mitä siitä leikataan pois?

Tunnenko onnistumisen huuman, kun joku kehui piirustustani, vai kuristavan epätoivon kun en ymmärrä matematiikkaa? Mitä väliä sillä enää on. Mitä väliä sillä koskaan oli?

Saisinko sensuroida sen pitkän oton, kun vihasin kehoani ja tuhlasin aikaa turhuuteen. Aikaa ei saa takaisin. Sen voi käyttää viisaammin. Aika älä lopu vielä.

Olen päässyt elämän makuun.

Olen istunut konserttisalissa kyyneleet poskillani, musiikista liikuttuneena.

Olen pitänyt nukkuvaa lasta sylissäni.

Olen kävellyt tammikuun kuutamossa kun koivut paukahtelevat kylmyydestä.

Syntymäpäivät kun on ruska.

Aamukahvit kuistilla kun krookukset nousevat värittömään maahan.

Kurjet kun ne tulevat, ja kun ne lähtevät.

Kypsä aaltoileva vilja pyörälenkin varrella.

 

Haluan filmiini kaikki rakkaat ja kaiken kauniin. Kaikki vuodenajat, vihdan tuoksun, saunan lämmön ja teltassa nukutun yön raikkauden.

Matkat ja niiden elämykset, hyvät kirjat ja parhaat elokuvat.

Kaiken mikä on kaunista.

 

Eikun hetkinen. Olenhan minä ollut MELKEIN lähellä kuolemaa joskus. Jäin rekan töytäisemäksi yläasteen pihassa. Ei minulle mitään siinä sattunut, mutta huonolla tuurilla olisin voinut lyödä pääni maahan kohtalokkaasti. Muistan mitä mietin ilmalennon aikana. Ei tuoksunut merkkarit eikä hymyilleet Duran Duranin pojat. Ajattelin: "Ai tältä tuntuu jäädä auton alle."

 

 

sunnuntai, 17. syyskuu 2017

Empatian merkitys

Olen juhannuksesta asti "kärsinyt" eräästä tuki- ja liikuntaelinten ongelmasta. Joka on poikinut kaksi uutta ongelmaa. Tilanne on mennyt alamäkeä hyvän aikaa ja lopulta päädyin sairaslomalle. Jälkikäteen voi tietysti pohtia, olisiko pitänyt mennä hierojalle kauan sitten, olisiko pitänyt jättää se tämä ja tuo treeni väliin vai tehdä enemmän, kovempaa ja korkeammalle. Rahatkin oli kymmenen päivän Eurooppa-reissun jäljiltä niin piukalla, ettei raaskinut varata fysioterapiaa, ennen kun oli pakko. Olen käynyt useammalla fysioterapeutilla työurani aikana. Nämä ongelmat alkoivat vuonna 2000 ja palaavat säännöllisesti kuin tuttu kutsumaton vieras.

Yksi fysioterapeutti oli omituinen höpöttäjä. Hän kertoi kaiken lapsistaan, heidän koulutuksistaan, lastensa puolisoiden koulutuksista ja työmatkoista. Hän kertoi ystäväpariskunnastaan ja heidän ulkomaanmatkoistaan. Hänen lempilauseensa alkoi sanalla, minä. Se fysioterapeutti pälätti lakkaamatta, mutta antoi selkääni sähköä yhteiskunnan piikkiin, joten turrutin korvani ja esitin sietäväni häntä.

Toinen fysioterapeutti jäi mieleeni siitä, että hän kertoi seisseensä jyrkänteellä pieni vauvansa vaunuissa ja miettineensä, että hän saattaisi työntää vaunut rotkosta alas. Tämän fysioterapian minulle kustansi Helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiiri, kun olin sijaisena sairaalassa. Vakituiset työntekijät vihasivat minua, koska heillä oli ollut kolotuksia vuodesta 1939, eivätkä he koskaan päässeet fysioterapiaan.

Kolmas fysioterapeutti oli ensin poikani ja isäni fysioterapeutti ja siirryin kätevästi joukon jatkoksi hänelle. Hän oli mukava ja ammattitaitoinen, mutta tuli liian tutuksi. Kävin hänellä hierottavana säännöllisesti, mutta sitten koin, että kuulumisten puhuminen vie fokuksen siitä pääasiasta. En halua hierottavana jutella mistään. Hän jäi mieleeni lauseesta. "Minä en ole mikään jumppari, olen koulutettu fysioterapeutti." Olenkin siitä lähtien korjannut lääkäreiden puheita, jos he mainitsevat sanan jumppari. Kysyn, tarkoitatko nyt fysioterapeuttia?

 Neljäs fysioterapeutti oli keltaisilta sivuilta summan mutikassa etusormella osoitettu "Irina". Hän on kotoisin Venäjältä, puhuu erittäin hyvää suomea ja pamauttaa asiat päin näköä niin kuin ne ovat. Hänellä kävin polvileikkausta ennen ja sen jälkeen, varmuuden vuoksi ja itseäni kuntouttaakseni. Maksoin kaiken kiltisti itse. Tämmöiseen ei lähetteitä saa. Olin päättänyt parantua leikkauksesta oikein ja jonkun ammattilaisen valvonnassa. Ei minulla Irinasta pahaa sanottavaa ole, hän on asiallinen eikä puhu turhia. Mutta joku muuri hänen ja minun välillä on. Onko se venäläinen asiakaspalvelutapa, en tiedä.

Muitakin satunnaisia tuttavuuksia on ollut. Kaksi heistä oli sellaisia, että kävelin silmät ympyräisenä pois vastaanotolta. He tutkivat minut päästä varpaisiin ja varmistivat moneen kertaan, olenko lapsena ollut onnettomuudessa, kaatunut, pudonnut, lentänyt selälleni, missä, miten, milloin, ja millä kiihtyvyydellä. He kertoivat minulle myös että en osaa hengittää, seistä, istua, maata, kävellä enkä olla kontillani ja että minulla varmasti on joku trauma kehossa ja lapatuki puuttu. He löivät mukaani neljä sivua jumppaohjeita, joita en osaa tehdä oikein. Siitä on hyvä aloittaa paranemisprosessi. Kaikki oli lähtökohtaisesti pielessä.

Mutta sitten, vihdoin, vuosien etsinnän jälkeen hän löytyi. Hän joka katsoo silmiin, kuuntelee, ei puhu itsestään vaan keskittyy. Ei pyydä tietoja siitä miten oma syntymäni edistyi vaan minne minua nyt sattuu. Hän kysyy vain oleelliset asiat. Ottaa huomioon työni jota teen. Löytää ne paikat, joihin sattuu ja ymmärtää miksi. Ei tuomitse. Ei saarnaa. Ei kerro mikä kaikki kehossani on väärin, en tee oikeasti sillä tiedolla mitään. Kotiläksyksi saa yhden liikkeen, ehkä jopa kaksi. Hän yrittää saada minut rentoutumaan. Hän ei satuta, se vie kuulemma taaksepäin. En tiedä mistä nämä liikutukseni välillä lähtee, mutta aloin itkemään ensimmäisellä kerralla hänen luonaan ja taas tänään. Siinä on jotain syvästi liikuttavaa, kun on sinnitellyt kipujen, buranan ja rajoittuneen liikeradan kanssa ja joku sitten koskeekin minuun ja yrittää auttaa. Siinä purkautui 60 huonosti nukuttua yötä ja muutama tuhat huonossa asennossa siivottua neliömetriä. Niitä kyyneleitä vaan pulppusi jostain.

 Hän sanoi, että moppaaminen on oikeasti kovaa työtä. Se ei näytä siltä, mutta se on nivelille raskasta. Pelkästään tämän lauseen ansiosta voin jo paremmin. Jos fysioterapeutti sanoo, että sinä moppaat väärin tai että sinulta puuttuu lapatuki, hän saattaa olla oikeassa. Mutta se ei saa minua voimaan yhtään paremmin. Kun fysioterapeutti sanoo, että sinun työsi ON raskasta ja vaativaa, hän osoitaa myötätuntoa joka parantaa. Mennään niihin asentoihin sitten myöhemmin, kun saadaan ensin asikas edes hengittämään rennosti. En saanut kotiläksyksi neljää monistetta, joissa viisi liikettä per sivu. Sain ensi viikoksi uuden ajan ja kotiläksyksi "lepposia metsälenkkejä ja selinmakuuta pehmeällä matolla sisään ja ulos hengittäen." Sen sijaan, että olisin (tänäänkin) mennyt metsään lenkille ja kävellyt ainakin 45 minuuttia, meninkin tyttäreni ja koiriemme kanssa järven rantaan. Kävelimme rauhallisesti kallioilla, ja istuimme (minä oikeastaan makasin) laiturilla puoli tuntia. Uitin myös jalkoja vedessä ja päätin mennä joku ilta elokuiselle hämyuinnille. Kunhan saan tämän jännityksen ensin vähän laukeamaan.

Yritän kovasti tehdä oikeita asioita terveyteni ja hyvinvointini eteen. Mutta välillä tarvitsen rohkaisua laiskotteluun ja rentoutumiseen. Ja rohkaisua yrittää vähemmän.