lauantai, 3. marraskuu 2018

Mamma

Jostain syystä olen ajatellut minun Mammaa viime aikoina paljon. Voi sanoa, että viime vuosina. Hän kuoli noin 10 vuotta sitten, vanhana, elämästä kylliksi saatuaan, hyvässä hoitokodissa Pohjoisessa Suomessa. Surin, -itkin, välillä 600 kilometrin etäisyyttä. Olin koko elämäni ollut häneen yhteyksissä kirjein, kortein ja puheluin. Kun vanhuus karsi pois toimintoja yksi kerrallaan, ei kirjeenvaihto ollut enää mahdollista. Meidän omaisten lähettämät postikortit olivat kyllä Mamman senkin päällä ja hoitajat niitä lukivat niitä hänelle, todennäköisesti uudestaan ja uudestaan. Puhelut olivat unenpöpperöisiä. Oli ihana kuulla hänen omalaatuinen, tumma, hieman nariseva ääni, vaikka hän ei aina tainnut olla ihan kartalla kuka soittaa. Joskus luurin toisesta päästä kuului pari lausetta laulua, jota hän lauloi vain minulle. Meitä lapsenlapsia on seitsemän. Luultavasti kaikille on oma pieni sikermä, runonpätkä tai laulu, jolla Mamma sai meidät tuntemaan itsemme erityiseksi.

En voi sanoa, että minulla olisi häntä enää edes ikävä. Aluksi oli. Mutta vanhan ihmisen kuolema on luonnollinen asia ja hän itse halusi jo pois. En ikävöi häntä koska hän ei ollut osa päivittäistä elämääni. Hän OLI, mutta etäällä. Suru on hellittänyt, vaikka itken tätä kirjoittaessa. Ehkä vaalin häntä ajattelemalla häntä. En voi enää olla häneen yhteydessä. En aijo soittaa Astral TV lähetykseen. Ajattelen häntä varmaankin päivittäin. En ihan ymmärrä mistä se johtuu. Hän on läsnä minussa. Ei niin että uskon hänen istuvan sohvallani tai katsovan minua jostain korkealta. En usko että hän ohjaa ja rakastaa minua toisesta ulottuvuudesta. Minä en usko sellaiseen. Käsitykseni on se, että tunteemme ja ajatuksemme tapahtuvat aivoissa ja kun aivot kuolevat niin emme enää ajattele, emmekä tunne. Minun mielestä se rakastaminen ja ohjaaminen, esimerkkinä oleminen, yhteyksissä oleminen on varman päälle, parasta hoitaa elävänä. En tietysti voi olla tästä täysin varma, ei kukaan voi olla. Sielukäsitykseen liittyy paljon ongelmia, joita en tässä ala luettelemaan. Olen ajatellut tätä pal-jon. Uskon elämän olevan aivoissa. Se mitä olemme kuoleman jälkeen liittyy siihen, moniko meitä muistelee. Millaisen esimerkin, perinnön, jalanjäljen jätimme. Olivat ne sitten mielipiteitä, sanoja, tekoja, saavutuksia, tuhoa, vahinkoa tai rakentamista. 

En ole käynyt hänen haudallaan, se on kaukana. En lähetä sinne kukkia. En nouse autosta pienen haravan kanssa tekemään sepeliin kuvioita. Lähetin hänelle kukkia kun hän eli. Joku muu haravoi sepelit. Jotkut paheksuvat syvästi kaltaisiani ihmisiä. Ei välitetä, ei arvosteta, muka. Hautapaikka on seurakunnan hoidossa. Se on suuri alue, jossa makaa sukulaisteni yhä hauraammaksi käyviä luita. Isoisän luut ovat varmasti jo pieninä mineraaleina syvissä vesissä tai huojuvissa puissa. Hänen nimensä lukee harmaassa hautakivessä, joissain historiikeissa, erään museon aulassa, pienessä pahvilapussa kolhiintuneessa nahkalaukussa joka makaa helsinkiläisen kaksion Lundia-hyllyn päällä. Kirjailtuna silkkiin, villapuvun povitaskun päälle hämäläisessä vaatehuoneessa. Hänestä on jäänyt pirstaleita, valokuvia, viranomaisdokumentteja, ehkä kirjanpito jossain pimeässä kellarissa. Mutta kirjettä ei enää perille saa.

Olen nähnyt muutamia kertoja kuolleen ihmisen. En omia läheisiäni. Muiden läheisiä. Heistä näki välittömästi kun otti pienen huivin kasvoilta pois, että ketään ei ole kotona. Silti se ihmisen jäännöserä, on tärkeää peitellä ja laittaa arkkuun, hyvästellä, laskea hiekkaiseen harjuun tai päästää tuhkana tuulen ja kanervikon seuraan. Me kädelliset voimme tehdä niin.

Minua ei tarvitse muistuttaa siitä, että mamma eli. En halua ruuhkaiselle parkkipaikalle roudaamaan muovisia kapistuksia hänen haudalleen. Ajattelen häntä jokaisena vuodenaikana, monessa kohdin. Joskus se on korvapuustin tuoksu tai savukkeen savukiehkura. Joskus froteinen aamutakki ja pitkään nukuttu aamu. Lastenlaulu tai satukirja. Napakka mielipide tai lakatut kynnet. Mitä  mamma tekisi tässä tilanteessa? Mitä mamma sanoisi tuolle paskiaiselle? Miten hän selvisi kaikesta surusta ja menetyksestä? Hän oli niin tyyni ja arvokas. Kävikö hän pohjalla? Hän oli kärsinyt niin paljon, mutta ei koskaan valittanut tai ollut katkera. Tiedän, että kiillotan hänen muistoaan. Ei hän ollut täydellinen. Otimme joskus yhteen. Mutta loistava esikuva hän oli.

Ei kai mammaksi tulla kuin elämällä. Pitkään.

tiistai, 30. lokakuu 2018

Ongelma

Jos se on ongelma ei olekkaan se että jotkut kirjottaa yhdys sanat erikseen vaan se että minä en osaa sellaista tekstiä lukea varsinkin face bookin eri laisissa ryhmissä näkee eri laisia tapoja kirjoittaa suomea elikkäs se ongelma taitaa olla minun ongelma kun nyt on vielä se hirven metsästys aika ja työ paikka liikenne on vilkasta olkaahan tarkkana ettei tule yhteen törmäys paketti autolla

maanantai, 29. lokakuu 2018

Kiukkuinen mies

Kiukkuisen miehen kiukkuinen elämä loppui. Hän oli yrmein kaveri seudullaan. Hän oli vuoroin hapan, vuoroin emäksinen. Hän oli kasvanut happosateessa ja kylvi kitkeryyttä. En tiedä mitä hänen muistokirjoituksessaan luki. Totuus olisi ollut, että hän harrasti lähikaupassa vittuilua, pitkävetoa ja viinan juomista. Ehkä lonkka vihotteli. Ehkä tuli lapsena selkään. Kerran hän puhui minullekin. Huusi pitkän matkan päästä: "Onko sulla muovipussia sen koiran paskalle?"  ON!, vastasin. "Ei varmaan ole", vastasi metsä. Kaivoin taskusta pussin, avasin sen mytystä ja ojensin käteni suoraksi.

Sen yhden kerran näin hänen hymyilevän hämmennystään.

Happamat mullat.

 

tiistai, 16. lokakuu 2018

Tietosuojakuuliaisuus

Kukaan ei ole voinut välttyä Euroopan unionin tietosuoja-asetukselta. Sehän tulla pyyhälsi työpaikoille ihan puun takaa. Voi sitä paniikin määrää, mitä nyt pitää tehdä. Voi niitä kalvosulkeisia, jotka kaikille pidettiin. Voi niitä kotitehtävien määriä, kun piti miettiä tiimeittäin mitä kaikkia reksistereitä meillä on.Tehtiin selväksi, kenen perskarvat käryää jos olemme tuhmia.

Meniköhän nyt tulppa ja koko amme pesuveden mukana.

Kahden lukon takana sijaitsevan työhuoneen ilmoitustaululta piti poistaa henkilökunnan puhelinnumerolista, koska se on henkilörekisteri. Kaikki numerot löytyvät myös netistä ja numerotiedustelusta.  Kaikki digikuvat, joissa on henkilö, pitää poistaa, paitsi jos henkilö on kuvattu takaa päin. (ei prk...) Henkilökunnan työasujen koot, jotka oli vaatekaapin sisään laitettu helpottamaan asun valintaa, piti poistaa, koska henkilörekisteri.

Ja yllätys yllätys, mitä siivooja löytääkään kierroksellaan. Roskakorissa asiakkaiden nimiä ja puhelinnumeroita post it lapulla. Printattuja tarra-arkkeja osoitteineen. Jonkun pöydällä lojuu sijaisen verokortti kaikkine tietoineen.

Siis osa tottelee hysteerisesti, osa ei ole koskaan kuullutkaan koko jutusta. Oliko meillä joku palaveri? Tieto...mikä? EU? Rekisteri? Ei mulla oo mitään rekisteriä. Ei koske mua, mulla on lukihäiriö. Ja keliakia. Mä oon niin huono ton tietokoneen kanssa.

 Mutta hei, tää on vain elämää! Työelämää.

 

maanantai, 15. lokakuu 2018

Rasitusvamma

Kun palasin lomalta, kerroin kysyttäessä, että hyvin meni loma mutta jalka on tästä kipee. - Hei mä tiedän mikä se on! , huudahti eräs. Se on rasitusvamma. Mun äidillä oli toi sama, mutta molemmissa jaloissa. Se oli kävellyt liikaa, hän jatkoi.

Tämähän kävi helposti. Sain diagnoosin ekonomilta, näkemättä lääkäriä. Hassua, että minulla on rasitusvamma, vaikka en ole liikkunut sen vertaa mitä sairaanhoitaja neuvoo välttääkseni varhaisen haudan.

Toivottavasti en itse sortuisi näkemään asioita sen ohuen putken läpi, jota kokemukseksi luulaan. Mutta huomaan usein juuri sortuvani siihen! "Mun äidillä oli semmonen. Meidän isää toi ei auttanut. Mun tuttava putosi katolta ja sille tuli se. Mä tulin siitä ruoasta huonovoitiseksi." Kovin inhimillistä, mutta liian kapeaa.

Poliisin ja lääkärin vaativaan ammattiin kuuluu katsoa ulkopäin, kaukaa, ottaa kaikki saatavilla olevat seikat huomioon, kuunnella asiakasta mutta ei antaa tämän vaikuttaa omiin päätelmiin. Not to jump to conclucions. Se koulutettaan heille. Luolamies pitää vaientaa hetkeksi.

Mutta niinhän me eletään, joka hetki. Jos meillä ei ole oletusta, mitä nyt ja seuraavaksi tapahtuu, joudumme varuillemme.

Tiedätkö sen tunteen, kun pienen sekunnin osan tajuat autoa ajaessasi, että nyt kaikki ei ole oikein. Se lyhyt, arvokas hetki, kun lakkaat kuuntelemasta mitä vieressä istuva jaarittelee, kun katse kapenee johonkin asiaan, kun tajuat että joku ei mene sääntöjen mukaan. Se voi olla auto, joka ajaa edelläsi eteenpäin, mutta sillä on valkoiset takavalot, (se on laitonta) eikä aivot voi tajuta, että se ei tule kohti vaan etääntyy. Se voi olla tila-auto, joka tulee kolmion takaa siinä tuttuakin tutummassa risteyksessä, koska on tottunut että sinä aina käännyt siitä oikealle, mutta tänään et kääntynytkään koska menet kaupunkiin lääkäriin ja ajat suoraan.

Rutiini. Tuttuus. Tottumus.Tylsyys. Poikkeus. Oletus. Johtopäätös. Luulo. Kokemus. Tieto. Aavistus. Reaktio.

"Valinta" Oma valinta vai aivojesi tekemä valinta? 

Menikö oikein vai väärin?

Otitko opiksesi?

Pelästyitkö?