keskiviikko, 24. toukokuu 2023

surun pulpahdus

Pitkäkestoisten ja sinnikkäiden, kaikenmaailman kolotusten, limapussitulehdusten ja muun kankeuden kanssa menin pitkästä aikaa joogaan. Otin 10 kerran sarjan ja ajattelin, että makaan vaikka lattialla ja katselen navetan ylisten kaunista kattoa, jos en muuta. 

Olen itkenyt sen katon alla veljeäni monen monta kertaa. Koronan jälkeen kun sai kokoontua, kävin joogassa vaikka itkinkin siellä. Ehkä kuvittelin,että se vaihe olisi ohi. Loppurentoutuksessa kuitenkin kyyneleet palasi. Mieleeni alkoi tulla lauseita, joista voisin tehdä tarinan veljelle. Ne olivat aihioita, enkä vielä tiedä mihin järjestykseen ne menevät.

"Sinulla oli oliivin ja sammaleen vihreät silmät ja käsivarret täynnä kesakoita.

Kun muistelen sinua, näen hymysi. Hymyn, joka toi viiruja silmäkulmiisi. Kun kuvittelen sinut, näen lapsen sylissäsi tai leikkimässä väriä pihalla. Näen sinut hellan ääressä, hieman liian pitkänä, kumartuneena. Suuret kumisaappaat lähdössä sienimetsään. Lämpiävä sauna, jonne minä saan mennä ensin ja sinä jäät lasten kanssa hassuttelemaan.

Aina huolehdit, että minulla on kaikki hyvin, että meidän rahat riittää. Sinä olit yksi niistä harvoista, joka tunsi minut kokonaan ja silti hyväksyit ja rakastit.

Joskus pelkäsin, millaista olisi menettää sinut. Se olisi hirveää. 

Sitten se oli hirveää ja vielä enemmän ja enemmän hirveämpää.

Totaalisen epätodellinen olo kappelissa. Miten sinä voit olla puulaatikossa ilman henkeä.

Kaikkein yksinkertaisin lause mieheltäni : Sun täytyy vaan hyväksyä että Hän ei ole enää olemassa.

Mun vaan täytyi hyväksyä.

Itkeä kuusi tuntia päivässä niin, että jouduin ostamaan ison pullon vissyä joka päivälle etten kuivu."

Loppurentoutuksessa soinut musiikki ja nämä ajatukset sai kyyneleet valumaan ohimoita ja poskiä pitkin. Eikä se ollut mitään eleetöntä kyynelehtimistä vaan sellaista jossa pallea nytkähtelee.

Niissä ajatuksissa oli sellainenkin osio, jossa yritän kuvata sitä millaista on viedä suruviesti. Kun joutuu kertomaan jotain niin kauheaa sellaiselle jota rakastaa. Siitä kammottavasta hetkestä tulee yhteinen muisto. Mitä olin tekemässä, millainen sää oli, mitä olin juuri juomassa. Se sää, se tekeminen, se pihatuolin paikka jolla istuin kun kuulin, kun kerroit. Niitä ei unohda.

Minä en tunne mitään yhteyttä veljeeni, koska minä en usko sellaiseen. Mutta joskus näen omissa kesakkoisissa käsivarsissani veljeni käsivarren tai pelikuvassa hänen tyttärensä. Tai se sama vihreä silmien väri lapseni silmissä. Minut se ihana vihreä väri on ohittanut. 

Sen olen surusta oppinut, että voi olla yhtä aikaa onnellinen ja surullinen. Ihminen ei ole vain yhtä tunnetta.

Minua lohduttaa se, että vanhempiani lohduttaa ajatus jälleen näkemisestä. 

Minä en vieläkään tajua, missä se tapahtuu.

 

 

torstai, 4. toukokuu 2023

Tyhjyys

Minua vaivaa välillä sellainen oivallusta muistuttava tunne. Sen voisi otsikoida: " eihän tässä ole mitään järkeä." Yht`äkkiä elämä tuntuu merkityksettömältä ja tyhjältä. En ole varma, onko se jonkun mielenterveyden häiriön sivutuote vai suuri älyllinen oivallus. Yhtä aikaa elämä on kaunis ja korvaamaton sekä täysin järjetön ja ontto. Ihmiset ovat mestarillisia täyttämään tyhjyyden tunnetta työllä, olemalla lätkämutsi, kaahamalla autoilla tai makaamassa kauneusklinikalla.

Olen miettinyt asiat sillä tavalla, että olemme täällä sattumalta. Suurin osa meistä haluaa lisääntyä tai lisääntyy, synnyttäen tänne uusia tyhjyyden tunteen täyttäjiä ja haudalla itkijöitä.

Joskus työni tuntuu antoisalta ja tärkeältä. Mutta joinain päivinä voisin vain kävellä sieltä pois kenellekään mitään selittämättä. Jos joku jotain kysyisi, vastaisin että kaikki on järjetöntä. Avaruus, alkuräjähdys, kaiken etääntyminen toisistaan ja punkit.

Kun minut valtaa tämä -käsittääkseni universaali, mutta vaiettu tunne, alan puuhastella, jotta se menisi ohi. Suunnittelen pihahuonetta, maalaan taulun, katson netflixiä tai lämmitän saunan. Metsässä tai järven rannassa tunnen edes jotain merkityksellisyyden tunnetta. Olemalla osa luontoa, haistamalla sen tuoksut, katsomalla taivasta tunnen yhteyttä johonkin kokonaisuuteen, jossa minullakin on oikeus olla. 

Pitäisi varmaan mennä metsään tästä hölisemästä.

maanantai, 28. helmikuu 2022

Kotivara

Pitikö tämäkin vielä kokea? Tai mitäpä minä tässä koen muuta kuin pelkoa ja hämmennystä. Mutta sota Euroopassa? Olen ollut vatsa löysällä ja tärissyt pelosta. Olen herännyt yöllä pahaan oloon. Olen alkanut varustautua. Tiedän ettei minun kannata ajatella ukrainalaisten hätää. Myötäelin yhden Balkanin sodan kun lapseni olivat pieniä. Ei ne minun kyyneleeni ketään auttaneet. Unicefin kuukausilahjoittaja olen tosin siitä asti ollut.

Olin vähällä oksentaa, kun presidenttimme sanoi kieli keskellä suuta, että Suomen turvallisuustilanne on hyvä, mutta varautua pitää. Varautua mihin? Venäjän hyökkäykseen? Vatsastani löytyi hermoja, jotka muuttuivat kuumiksi.

Saksalainen ystäväni puhui puhelimessa kanssani puolitoista tuntia. Itkimme molemmat. Hän kerää minulle Saksan tiedotusvälineistä uutisia, joilla voi lepyyttää meitä suomalaisia.Tilanne on joka päivä erilainen. Nyt on tehtävä paljon ja äkkiä!

Lapseni reagoivat tilanteeseen kukin tavallaan. Uskon, että sukupuoli tuo tähän eroavaisuuksia. Kaikki joiden kanssa olen itkenyt, ovat olleet naisia. Kykenevätkö miehet analyyttisempaan ja rauhallisempaan reagointiin testosteroninsa avulla? Poikani totesi tyynesti, että jos Putin onnistuu Ukrainassa tavoitteissaan on meidän syytä opetella puhumaan Venäjää. Odotin, että hän olisi sanonut jotain rauhoittavampaa. Painohan tässä on sanalla JOS. Ja selitys jatkuu sanalla etupiiri. Mikä ihmeen etupiiri? En minä asu missään etupiirialueella, minä asun kotonani. Haluan kasvattaa huonolla menestyksellä rupisia uusia perunoita. Haluan mennä lapsenlapseni kanssa joelle uimaan. Haluan yöpyä naapurikunnassa teltassa luonnonsuojelualueella. Se on vaarallisinta, mitä haluan tehdä! Saada ehkä savua silmiini ja veistää pikkuisen sormeen kun avaan Lopen S-marketista ostetun vegenakkipaketin. En minä halua asua missään kirotulla etupiirillä.

Kriisit ja yllätykset elämässä tuovat välillä ristiriitaisia tai surrealistisia kokemuksia. Kun olin Prismassa kasaamassa kotivaraa, jota bemaripissikset panikoinniksi nimittävät, tuntui oudolta. Samalla hihnalla kulkivat sytkäri, sveitsiläinen linkkari, varamuona, vesipullot, puhdistuspyyhkeet ja kauan himoitsemani iittalan isot kartiolasit. Ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Mitä minä vetkutan jotain juomalasien ostoa? Odotan tuplabonusta ja asiakasomistajapäiviä kerta toisensa jälkeen ja aina ne lasit on loppu!  Kotiin tultua juttelin tyttären kanssa. Hän mietti käyttääkö piharemonttiin varatut rahat piahremonttiin vai pitääkö ne säästää jotain pakomatkaa varten. Ei meillä ennen näin ole rahasta puhuttu. Yhtäkkiä pörssisijoitukset, eläkevakuutukset ja nahistelut työpaikalla muuttavat mittasuhteitaan. Käteistäkin pitäisi olla kriisitilanteiden varalle. Mutta minkä verran. Jos salakuljettaja ottaa 6000 euroa henkilöltä niin meidän pennipurkista loppuu tila.

Olen ollut ihan helvetin naivi ja nyt myönnän sen. Olen tuhahdellut, että mitä me asevelvollisuudella tehdään, maasota on vanhanaikaista. Eipä näytä olevan kun Hesarin avaa. Olen aivan pohjattoman tyytyväinen ja onnellinen että minua viisaammat ihmiset ovat päättävissä elimissä miettimässä maamme puolustusta, energiavarmuutta, terveydenhoitoa, eläkejärjestelmää, huoltovarmuutta, vesi- ja viemärijärjestelmiä, teknologiaverkkoja ja ties mitä, You name it.

Minun osuuteni tässä kriisissä on yrittää pysyä järjissäni ja rauhallisena. Ja hankkia ainakin se kotivara! Koulussakin oli aina joku jolla ei ole kynää tai kumia mukana. Muut oli niille koko ajan jotain velkaa ja lainasi milloin laskinta, milloin kynää, milloin irtokarkkeja. Veikkaanpa, että nämä ovat tekoripset tuuheina ensimmäisenä palokunnan vedenjakopisteellä, jos vedentulo joskus lakkaa. Minun joditabletteja ja vessapapereita on turha tulla lainaamaan! Mitäs nimittelitte panikoijaksi!

Kotimme lähiseuduilla on korkeajännitteen muuntoasema, Helsinkiläisten juomavesilinja, suuri rautatieasema ja ongelmajätelaitos. Että sellainen maalaisidylli. Ja todella moni pystyy olemaan ajattelematta näitä asioita koskaan. 


keskiviikko, 26. toukokuu 2021

Romanttinen komedia

Romanttisessa komediassa valkoiset hampaat välähtää. Viulut soi  hennosti. Pikkolohuilu helähtää hassun lauseen ja päänkallistuksen perään. Hugh Grant räpyttelee läpi joka sanan. Yksi on tuore leski mutta ei koe verisuonia kiristävää surua, eikä ulvo kaipaustaan kuin synnyttävä nauta vaan räpyttelee hillitysti hänkin kehystettyjen valokuvien äärellä. Tuo kaipaus on niin kaunista. "Hän oli täydellinen. Perfect." Hoikat ja timmit ihmiset ihastuvat, rakastuva, juoksevat kuka milläkin lentokentällä, rynnivät takseilla suutelemaan ensisuudelmaa kuin koko maailma päättyisi jouluaattoon. Nyt soi jo tuubat ja pitkät viujen rivistöt.  Aikaeroja ei ole. Alusvaatteet on koko ajan puhtaat. Vieras kieli opitaan hetkessä. Joulu on massiivinen kulissi, illuusio, esitys. Colin Firth marssii jalosti kaksi päätä muita  pidempänä pelastamaan jonkun peritystä köyhyydestä. Ai vittu kun on ihanaa. 
Lihavat ja rotevat on kirjoitettu alistettujen, epäonnistuneiden, tyhmien ja yksinäisten rooleihin. Läskiviha on läpileikkaava teema. On vuosi 2003. Laihat ihmiset saavat ja ottavat toisensa mitä absurdimmissa paikoissa. Kaikilla on ehkäisy kunnossa. 11 vuotiaat laulavat kuin Whitney Houstonit ja ovat varmoja tunteistaan ja ilmaisevat ne selkeästi. Rakkaus on molemminpuoleista. Nyt pauhaa jokokonainen sinfoniaorkesteri, ehkä kaksikin. Taas juostaan lentokentällä, kello käy, koneet nousevat, hormoonit hyrräävät. Hups taas lipsahti joku pyöreä ihminen tilanteeseen, häntä haukutaan donitsiksi, mutta se olikin katkera sinkku  isosisko! HUH ! That was close. Vesisade piiskaa kosijan läpimäräksi juuri oikealla hetkellä, aurinko nousee oranssina aina kun sen kuuluukin.  Croissantit ovat päältä rapeita ja sisältä hilloa. Jouluna sataa puhdasta pakkaslunta joka ei sula kenenkään kasvoille. Kenelläkään ei ole laktoosi intoleranssia. Alkoholismi on hassu persoonallisuuden vivahde. Kukaan ei näytä nukkuvan öisin. Nokiat pirisee, tehdään kovasti töitä, kohelletaan tila-autoilla lasten harrastuksiin ja myyjäisiin. Omakotitalot on Prisman kokoisia. Kaikki on niin ihmeellistä. 

Tämä on Hämmästyttävän viihdyttävää paskaa. Ja tunnen hirveää myötähäpeää. 

sunnuntai, 20. joulukuu 2020

Tauko

Olipa pitkä tauko kirjoittamisesta. Niin pitkä, etten meinannut löytää toimintoa josta pääsee tänne vuodatukseen kirjoittamaan.

Minulla on pyörinyt päässä aiheita tai lauseita joista voisin kirjoittaa. Ne tulee ja menee, ei niitä muista jos ei päätä painaa mieleensä. Joku teksti voisi alkaa näin: Kampaamon katosta roikkuu muovisia viherkasveja. Tai, söin tänään suuren raa´an päärynän evääksi, koska minulla ei ollut mitään muutakaan evääksi ja minulla oli nälkä. Nyt minulla on silmitön ripuli. Joko se päärynä noin ehti? 

Maalaaminen on välillä vauhdissa, välillä hukassa. Sain tehtyä suuren taulun, jonka eräs oikea taiteilija halusi ostaa, kunnes kuuli sen hinnan. Olin vähän pettynyt. En ole rahan perään, mutta kyllä 2x materiaalien hinnat on liian vähän taiteesta. Oli se sitten maisterin tai vessanpesijän maalaamaa. Hyi että inhoan itse niitä ikuisia kirurgi versus siivooja vastakkainasetteluja, mutta asia nyt vaan on niin, että minä olen se vessanpesijä.

Olen hakenut lukemista, mutta en ole saanut siitä kiinni. Mika Waltari on pyörinyt huoneesta toiseen ja kulkenut autonkin mukana vuoden päivät, mutta kun ei niin ei. Haluaisin lukea kirjan jonka lukee kahdella istumalla läpi. Ei saisi istua liian pitkään, koska siihen kuolee. Mutta lukeakin pitäisi että olisi jotenkin parempi ihminen. Voi tätä lapsuuskodin perintöä. Eikö ne vanhempien ja isovanhempien pahaa tarkoittamattomat huokaukset lukemisesta ja kenkien lankkaamisesta koskaan vaikene? Jos ei muuten tajua verrata itseään toisiin lapsiin, niin sitten ainakin tajuaa kun XXXXX sisarukset saa hymytyttöpatsaat jokaisessa kevätjuhlassa ja niiden yöpöydillä oli kolmenkymmenen senttimetrin korkuiset pinot kirjoja joita ne lukivat läksyjen lomassa ja läksyjen jälkeen. Kaiken kukkuraksi perkasivat jurttia koko kesän ja pääsivät vaihto-oppilaisksi kolmevuotiaina. Minä luin Lukke Lukea, Mustanaamiota, ajoin rossia toisten lasten kanssa ja kiipesin niin korkealle puuhun, että isän piti tulla vanhoissa vihkikengissä minua sieltä hakemaan. Vähääkään isä ei pelännyt, eikä ollut vihainen. Tai ei ainakaan sitä näyttänyt. Sellainen isä minulla on. 

Minun usein tekee mieli kirjoittaa niistä tilanteista joita töissä tapahtuu. En voi kirjoittaa vielä Suntion muistelmia, olen siihen kai liian nuori. Vaitiolovelvollisuus tuo oman twistin tähän kirjahankkeeseen. Se kun on ehdoton. Ainakaan en haluaisi paljastua kirjan kirjoittajaksi koska en kestä teologien suoraa kritiikkiä. Jos haluatte joskus kuulla aivan loputonta hiusten halkomista ja  jankkaamista niin hakeutukaa seurueeseen jossa on vähintään kaksi teologia. Voi sitä sanoilla näpertelyä. Kaikkein hirveimmät sanat, kuten osallistaminen ja voimaantuminen on takuulla jossain kirkon päiväkausia kestävässä strategiaseminaarissa runkattu ulos suusta. Kerran jopa sanoin eräälle papille, että papit luulee että niillä on joku velvollisuus olla äänessä. Olen oppinut tunnistamaan myös pappispleinauksen. Jos on sellainen sanahirviö kuin manspleinaus niin sitten on myös pappispleinaus. Just kun ollaan jossain rovastikunnan koulutuksessa, kun loisteputket on aivan liian kirkaat ja syvän, mukavan ja turvallisen hiljaisuuden vallitessa otetaan pumpputermoksesta juhlamokkaa niin joku hirveän värikkääseen villaneuleeseen pukeutunut teologi ilmaantuu siihen kuin soitimelle. Joko se tietää ihan kaikesta kaiken tai se tulee kyselemään jotain ettei vaan olisi hiljaista. En minä halua kertoa mistä minä olen ja missä minä olen töissä! Minä haluan istua tässä yksin ja keskittyä ja selvitä siitä jännityksestä että ehdinkö varmasti ajoissa paikalle ja onko täällä muita suntioita ja tarkistaa onko lehtisalaattia hampaiden välissä. Ei kai niitä pappeja siitä syyttää voi, että jotkut niistä luulee olevansa paikalla ihan siltä varalta että ne selittää tyhmemmille asiat. Kun sehän niiden työ on. Selittää jollekin mitä raamattu sanoo tästä tai mitä Jeesus sanoisi tuosta tai miksi kaikki kuolee ja miksi minä.  Tai siihen aamiaiselle pelmahtaa lastenohjaajien esimies jolla on valtavat puiset korvakorut eikä yhtään meikkiä ja valtava leninki jonka päällä on valtava villaviitta ja se puhuu niin kovalla äänellä, että se särkyy minun tärykalvojen kohdalla samoin kun taaperon hakkaamat pioneerin lattiakajarit särkee Take on Me´n. Sillä on ihan koko ajan kiire, se tulee myöhässä, kerää aamiaisensa sinne auditorioon vaikka siellä ei saa syödä ja lähtee aikaisin ja puhuu puhelimessa muutenkin koko ajan. Miksi se edes tuli tänne? Eikö se osaa käyttää kalenteria? Eikö sille ole sijaista? Onko sen alaiset ääliöitä? Eikö tuota puhelinta voisi joku pudottaa lämpöhauteeseen kruunuvihannesvuokan alle lounastauolla?

Oho, nythän tämä lähti rönsyämään ihan suunnittelemattomasti. Jotain patoutumaa selvästi.

Minun tulee nyt jäsennellä näitä ajatuksiani. Kun jynssään niitä muka  koronan riivaamia pintoja tiloissa joissa ei edes kukaan saa käydä, ja näytän siltä että olen vain haistellut kloriittia koko aamun niin minäpä suunnittelenkin mitä kirjoitan minun blogiin. Sellainen kiero ihminen minä olen.