tiistai, 15. tammikuu 2019

Rusketus

Siinä se makasi, saunan lauteilla, kauniissa rusketuksessaan. Pitkä, värjätty tukka oli aseteltu kehon jatkoksi sähkösaunan lauteille. Rusketus oli rajaton. Tissit paljaana oli lojuttu jossain päiväntasaajaa lähempänä kun toiset täällä herää aamuyöllä ohuesta unestaan jonninjoutaviin töihinsä. Siinä se rentoutui, onnellisen näköisenä, treenatut reidet kohoasennossa, jalat saunan paneeliseinää vasten. Pysäköinnin valvoja.

Viekkaudella ja vääryydellä tienatut setelit ja kolikot laittoi porsliiniseen säästöporsaaseen ja lensi kauas ruskettumaan ja kynsistudioon istumaan. Takuulla otti semmoisen jalkahoidon jossa kalat syö kuollutta ihoa jalkapohjista. Siinä se istui ja mietti, että helvetin torvet, ette osaa pysäköidä ja päätti tilata mehukkaan pihvin illallisella. Varmasti läträsi punaviinin kanssa.

Täällä me kuumeiset, vanhat, väsyneet, huononäköiset, huonosti nukkuneet, kriisissä olevat, höppänät, juuri kortin saaneet ja krapulaiset pyöritimme muovikiekkoa liikaa tai liian vähän, tai epähuomiossa unohdimme sen asetella auton lasista katseltavaksi. Ostimme särkylääkettä, antibiootteja, akvarellipaperia,  pitkävedon tai loton paremman elämän  toivossa. Tai kävimme kirjastossa, että sivistyisimme ja että aivomme toimisivat paremmin. "Kunnon novellit lisäävät ihmisen empatiaa", sanottiin eräässä tiedemiesten keskustelussa, suuressa maailmassa. Youtubesta sen kuulin. Kioskikirjat ei kuulemma toimi, mutta Jane Austen toimii.  Yhtään ei lisääntyisi minulla empatia, vaikka lukisin luolakarhun klaanin koko tarinan, 3000 sivua ainakin. Silti ottaisi hermoon, se kohtuuttoman kokoinen PYSÄKÖINTIVIRHEMAKSU.

Miksi ei voi olla pysäköintierhehuomautus? Siinä voisi olla pupun poikasten kuvia, värikkäitä ufoja mustaa tähtitaivasta vasten tai päivänkakkaroiden kuvia ja pari perhosta. Tai Michael Fassbender leveässä hymyssään, mutta ei mikään Roope Salminen, se olisi rangaistuksena kohtuuton. Olisi semmoinen ystävällinen huomautus, että hupsista, nyt ei ollut muovikiekkoa kieritetty sopivaa määrää, soo soo. Muistapa ensikerralla. Mutta ei. Kaukomaiden rusketus maksetaan ihmiselle joka on muille tosi ilkeä ja tuhma, päivästä päivään. Ei ole reilua.

lauantai, 22. joulukuu 2018

Kun hiihto ei vaan kiinnosta.

Mun pitäisi soittaa sille  Kaisa Mäkäräiselle ja oikeastaan koko hiihtojoukkueelle. Kun tulen viikonloppuna töistä kotiin tai lounastauolle, niin kuvittelen kuuntelevani Bo Kasperia ja siemailevani helmeilevää viiniä hämärässä. Mutta ei. Räikeässä valaistuksessa, halvasta telkkaristamme jossa on metallinen ääni, kuuluu Kaisa Mäkäräisen helvetillinen huuto. Joku nais-urheilutoimittaja huutaa Kaisa Mäkäräiselle ja Kaisa Mäkäräinen huutaa kolme kertaa kovempaa takaisin koska sillä on hyvä kunto ja isot palkeet. Se on hengästynyt ja maailmankappiin on matkaa ja sukset toimi tai ei toiminut ja meikki on viimesen päälle. Vitun kaisa mäkäräinen. Ärsyttää koko naama. Sitten tuleekin joku juippi huutamaan jollain murteella miten norjalaine kiilasi sitä alamäessä ja ääni nousee falsettiin eikä kenelläkään ole enää kivaa.Miten ne kaikki voi puhhuu jottain murretta? Tehkää ne haastattelut illemmalla, suihkun jälkeen, kun ootte syöneet ja hengitys on tasaantunut. Eikä peniksen kaarteet pullota sinisistä trikoista uhkaavasti. Jaksa kuunnella tommosta kun tulee kotiinsa rauhottumaan. 

sunnuntai, 16. joulukuu 2018

Tavara, tavara, tavara.

Yksi muodikkaimmista keskustelunaiheista nykyisin on tavara. Sen hankkiminen, sen välttäminen ja siitä eroon pääseminen. Joulu lähestyy ja tavaraa tarjotaan ostettavaksi valtamerilaivoittain. (Ahdistuksen ja inhon puistatus) 

Moni konmarittaa, suurin osa kierrättää, mutta jotkut valitettavasti suosivat yhä kertakäyttömuotia ja luulevat että heillä on oikeus omistaa 9 varastolaatikollista kosmetiikkaa. Ei kellään ole.

Suomen kaunein koti -ohjelmassa nähtiin "paljon keskustelua herättänyt" riisuttu koti.  Siellä ei tainnut olla edes mattoja ja verhoja. Jenny+ ohjelmassa käsiteltiin ryönää ja roinaa. Siellä se Jenny istui rennosti ullakollaan karmean tavaravuoren keskellä, laittoi oikein tunnelmavalot koristamaan koko komeutta. Puhui häpeästä moneen otteeseen. Olen luullut, että sotkuiset ihmiset ovat sotkuisia välinpitämättömästi tai ylpeästi. Jos se roina kerran hävettä niin miksei sitä voi vain olla ostamatta? Liian helppo ajatus. Tällaisen ohjelman jälkeen minun on siivottava. Paljon. Sotkuisessa kodissa vierailtuani, minun on siivottava. Vierailtua kodissa jossa on säästetty kaikki vuodesta 1937, minun on siivottava. Ja tämä siivoaminen tarkoittaa lähinnä sitä, että käyn läpi komeroita ja vaatehuoneita ja laitan tavaraa pois, pois, pois. Saan näitä siivoushepnaakkeleja muutaman vuodessa. Hävitän tavaraa, siis lähinnä laitan kierrätykseen, jota voisin ehkä vielä joskus tarvita, mutta en jaksa sitä katsella. Kerran laitoin pois melkein kaikki nuotit, koska koin ne painolastina. Koin ne pettymyksenä tyttäreen joka ei koskaan oppinut soittamaan. (Vanhempani eivät ole minuun pettyneet, itse olen). Hävitin kaikki villalankani, koska käsityöni näyttävät jäätäviltä. En koskaan kykene tasaiseen käsialaan, vaan pannulapuistani voi lukea hormoonipitoisuuksiani. Hävitin pojan lukiokirjat, joita minun piti lueskella jotta olisin sivistyneempi. Yhdeksään vuoteen en kirjoja avannut. Tämä sivistys saa riittää.

Olen laittanut pois tavaroita ja katunut sitä myöhemmin. Olen heräillyt öisin kauhun tunteeseen ja kaivannut jotain jolla en tee mitään. Kerroin äidille, että herään öisin kun luovuin heidän ostamistaan nojatuoleista jotka olivat vuodelta 1967. Ne oli meidän varastossa, kankaat puhkikuluneina ja toimivat muutaman vuoden hiiren pesinä. Niistä oli kauhean vaikea luopua, mutta pakkohan se oli. Äiti naurahti vain, että on sullakin ongelmat. Kiitos äiti. Mutta on sitä hankalaa tavaraa vielä tallellakin. Luettelen tähän muutaman.

1.Mummon seinäkello, joka putosi seinältä kun kipsilevyankkuri ei ollut auennut oikein ja ruuvi tuli 12 vuoden rasituksen jälkeen alas kelloineen päivineen. Kellon lasi hajosi, kello hajosi ja sai naarmuja. En pysty laittamaan pois. Käytin sitä kellosepällä josko sen voisi korjata. Kustannusarvio oli 400 euroa. Neuvostoliittolaisesta kellosta, joka ei ole edes hieno, mutta se on mummon!

2.Rippilahjaksi saamani Seiko-kello jonka hukkasin Hyvinkäällä vuonna 1986. Sen oli joku löytänyt lumihangesta 1987 ja toimittanut poliisille. Isä oli käynyt sitä kysymässä ja olin iloinen että se löytyi. Sekin on aika ruma, kulunut, rikki ja turha, mutta en voi laittaa sitä pois.

3. Rippilahjaksi kummisedältä saamani virsikirja josta en ole koskaan laulanut. En edes pidä virsistä.

4.Miehen urheilupalkinnot. Ai kauheeta oikeesti. Joskus karsittiin niistä kaikki kulhot ja pytyt ja lusikat pois. Annettiin ne lusikat  lapsille hiekkalaatikkoleluiksi. Mutta niitä hiivatin mitalleja on sai-raas-ti. Nauhoineen.

5. Lasten piirustukset ja askartelut. Niitä on karsittu 89 prosenttia pois, mutta vieläkin on kolme äitiyslaatikollista jäljellä. Ei hemmetti, sanoi tytär kun tästä kuuli. Neuvoi, että säästä viisi piirrosta per lapsi ja loput pois.  Sulattelen tätä. Herään ensi yönä kolme kertaa.

5. Lasten neuvolakortit. En selitä enempiä.

6. Kauheita valokuvia. Olen heittänyt pois paljonkin, mutta liikaa on jäljellä.

7. Melkein kaikki isän antamat kirjat joita en lue. Viime siivouksessa laitoin pois Hietamiestä ja Tervoa. Ei kaduta. Mutta öisin herään siihen, että heitin menemään Kansojen historia-sarjan. En lukenut sitä, vanhemmilla on vastaava sarja enkä koskaan halunnut sitä sarjaa. Se vain tuli meille. Olen vähän pimeä.

8. Mummon minulle ompelema puolihame, joka mahtui minulle viimeksi vuonna 1986. Se on laadukasta villaa, pukukangasta. Mummo oli ammatiltaan ompelija, joten haluan säästää hameen merkkinä taidosta joka elätti hänet.

Jos en olisi koskaan heittänyt mitään menemään, en tiedä mahtuisimmeko taloomme. On hävettävää miten paljon tavaraa on kulkenut huushollimme läpi. Kertakaikkiaan kauheaa. Iskee tavarakatumus.

Koen siivoamisen tyydyttävänä ja puhdistavana. Siisti kaappi on käytännöllinen, kaunis katsella ja raikkaampi kuin sotkuinen. Teen tätä siis myös ihan itsekkäistä syistä. En viihdy rumassa ympäristössä. Inhoan krääsää ja muoviroinaa.

Jossain halpahallissa ihan näen, miten se myytävä tavara on vuoden päästä kierrätyskeskuksen hyllyllä tai roskalavalla. Öljyn kierto kodin kautta jätteenpolttolaitokselle. Olen ihan vakavasti alkanut pelätä, häämöttääkö edessämme vielä joskus satojen neliöiden tyhjentäminen vatavista tavarapinoista. Mummon 50m2 asunto oli jo tosi työläs. Joka paperilappu, aloitettu käsityö, nyssäkkä, nyytti, vaate, turkispala ja astia oli mietittävä tarviiko joku tätä ja miten tämä kuuluu kierrättää tai hävittää. 

Netflixissä on sarja Consumed, joka kertoo perheistä, jotka ovat hukkumassa tavaraan. Olen kierolla tavalla koukussa sarjaan. Siinä voi kauhistella ja ihmetellä, miten-joku-voi-elää-noin. Siinä mennään hieman pintaa syvemmälle ja annetaan katsojan tajuta, että tavaravuorien takana on inhimillistä kärsimystä, tukkeutuneita ihmissuhteita, menetystä ja tragediaa. Yksi pari eroaa näennäisesti tavaran takia. Tavaravuorten takaa löytyy identiteettikriisi ja huono itsetunto. Jotkut ostavat tavaraa rakentaakseen muurit ympärilleen.

Mutta luulempa, että Jennyn ryönäkasojen ja minun siivouspäivien syy on yksi ja sama. Tyydytyksen hakeminen. Edes hetken on ihana tavara kädessä tai edes hetken on siisti vaatehuone.

lauantai, 15. joulukuu 2018

Elämä on luopumista

Ulkona oli hämärää vaikka päivä oli valkeimmillaan. Kuusitoista kynttilää luovutti oranssia valoaan kappelin alttarissa. Kappeliin astellut suru meni suojauksestani läpi. Istuin kappelin perällä, irtotuolilla kaikkien muiden takana. Kuvittelemani pleksipallo, josta toisten tunteen kimpoavat pois oli unohtunut jonnekin. Menetyksen särkemät äänet lukivat korteista kaihoisat värssyt. Siinä minä istuin ja muistin omat menneet menetykset ja pelkäsin tulevia. Vaikka sanoin itselleni, että tämä suru ei ole sun, se kuitenkin nosti veden silmiin ja sai minut katselemaan muka ulos. Letka siirtyi hitaasti vaappuen sepelin kuorruttaman lumen yli. Käytännön toimet saivat minut irti hetkellisestä herkistymisestä. Taas yhdet luut lisää hiekkaharjun syliin. Taas kauneimmat kukkavihot huurtuvat, jäätyvät, särkyvät.

Jo aamulla tunsin surun taas tulevan päälleni kuin peiton. Tämä pimeys on minulle liikaa, vaikka se on kaunista. Valehtelen päin naamaa tai ainakin puoliksi kohti kun joku kysyy, mitä kuuluu. Siihen kuuluu vastata aina, hyvää. Vaikka lanteita kolottaisi, vaikka ei jaksaisi aamuisin herätä, vaikka huoli kaivertaisi rintakehässä. Miehelleni kerroin tänään, että olen jo heti herättyä surullinen. Itkettää sairastunut lähimmäinen, itkettää hänen puoliso, lähimmäinen hänkin. Itkettää koiran kasvain.

Se on semmoinen aalto, joka menee yli ja vaimenee, hetkeksi unohtuukin. Tuntuu kuin järki ja tunne eivät pääsisi sisälläni sopusointuun. Vuorotellen ne huutavat mielipiteitään ja liehuttavat banderollejaan. Mitä myöhempi, sitä kovempaa.

-Tämä on normaalia elämää!

-Huolettomat vuodet ovat nyt menneet.

-Ennuste voi olla hyväkin.

-Parasta puhua ne tärkeät asiat nyt!

-Et tule kestämään tätä.

-Selviät kyllä toisten tuella ja rakkaudella.

-Ajaudut riitoihin sisarustesi kanssa tyhmä ihminen!

-En ymmärrä kuka ne kirjahyllyt vielä joskus perkaa.

-Mitä sä sitä nyt murehdit, eihän sulla ole mitään hätää.

-Näitä asioita ei sitten puhuta työpaikalla.

-Elämä on luopumista.

Niin. Sitä se isä minulle sanoi, moneen otteeseen kun olin nuori. Vastasin tuhahtaen, mitä sä nyt tommosia. En minä ymmärtänyt mitä hän kävi läpi. Nuori ajattelee meikkejä ja poikia ja brittipoppibändin kappaleita. Anteeksi isä kun en ymmärtänyt.

 

 

lauantai, 3. marraskuu 2018

Mamma

Jostain syystä olen ajatellut minun Mammaa viime aikoina paljon. Voi sanoa, että viime vuosina. Hän kuoli noin 10 vuotta sitten, vanhana, elämästä kylliksi saatuaan, hyvässä hoitokodissa Pohjoisessa Suomessa. Surin, -itkin, välillä 600 kilometrin etäisyyttä. Olin koko elämäni ollut häneen yhteyksissä kirjein, kortein ja puheluin. Kun vanhuus karsi pois toimintoja yksi kerrallaan, ei kirjeenvaihto ollut enää mahdollista. Meidän omaisten lähettämät postikortit olivat kyllä Mamman senkin päällä ja hoitajat niitä lukivat niitä hänelle, todennäköisesti uudestaan ja uudestaan. Puhelut olivat unenpöpperöisiä. Oli ihana kuulla hänen omalaatuinen, tumma, hieman nariseva ääni, vaikka hän ei aina tainnut olla ihan kartalla kuka soittaa. Joskus luurin toisesta päästä kuului pari lausetta laulua, jota hän lauloi vain minulle. Meitä lapsenlapsia on seitsemän. Luultavasti kaikille on oma pieni sikermä, runonpätkä tai laulu, jolla Mamma sai meidät tuntemaan itsemme erityiseksi.

En voi sanoa, että minulla olisi häntä enää edes ikävä. Aluksi oli. Mutta vanhan ihmisen kuolema on luonnollinen asia ja hän itse halusi jo pois. En ikävöi häntä koska hän ei ollut osa päivittäistä elämääni. Hän OLI, mutta etäällä. Suru on hellittänyt, vaikka itken tätä kirjoittaessa. Ehkä vaalin häntä ajattelemalla häntä. En voi enää olla häneen yhteydessä. En aijo soittaa Astral TV lähetykseen. Ajattelen häntä varmaankin päivittäin. En ihan ymmärrä mistä se johtuu. Hän on läsnä minussa. Ei niin että uskon hänen istuvan sohvallani tai katsovan minua jostain korkealta. En usko että hän ohjaa ja rakastaa minua toisesta ulottuvuudesta. Minä en usko sellaiseen. Käsitykseni on se, että tunteemme ja ajatuksemme tapahtuvat aivoissa ja kun aivot kuolevat niin emme enää ajattele, emmekä tunne. Minun mielestä se rakastaminen ja ohjaaminen, esimerkkinä oleminen, yhteyksissä oleminen on varman päälle, parasta hoitaa elävänä. En tietysti voi olla tästä täysin varma, ei kukaan voi olla. Sielukäsitykseen liittyy paljon ongelmia, joita en tässä ala luettelemaan. Olen ajatellut tätä pal-jon. Uskon elämän olevan aivoissa. Se mitä olemme kuoleman jälkeen liittyy siihen, moniko meitä muistelee. Millaisen esimerkin, perinnön, jalanjäljen jätimme. Olivat ne sitten mielipiteitä, sanoja, tekoja, saavutuksia, tuhoa, vahinkoa tai rakentamista. 

En ole käynyt hänen haudallaan, se on kaukana. En lähetä sinne kukkia. En nouse autosta pienen haravan kanssa tekemään sepeliin kuvioita. Lähetin hänelle kukkia kun hän eli. Joku muu haravoi sepelit. Jotkut paheksuvat syvästi kaltaisiani ihmisiä. Ei välitetä, ei arvosteta, muka. Hautapaikka on seurakunnan hoidossa. Se on suuri alue, jossa makaa sukulaisteni yhä hauraammaksi käyviä luita. Isoisän luut ovat varmasti jo pieninä mineraaleina syvissä vesissä tai huojuvissa puissa. Hänen nimensä lukee harmaassa hautakivessä, joissain historiikeissa, erään museon aulassa, pienessä pahvilapussa kolhiintuneessa nahkalaukussa joka makaa helsinkiläisen kaksion Lundia-hyllyn päällä. Kirjailtuna silkkiin, villapuvun povitaskun päälle hämäläisessä vaatehuoneessa. Hänestä on jäänyt pirstaleita, valokuvia, viranomaisdokumentteja, ehkä kirjanpito jossain pimeässä kellarissa. Mutta kirjettä ei enää perille saa.

Olen nähnyt muutamia kertoja kuolleen ihmisen. En omia läheisiäni. Muiden läheisiä. Heistä näki välittömästi kun otti pienen huivin kasvoilta pois, että ketään ei ole kotona. Silti se ihmisen jäännöserä, on tärkeää peitellä ja laittaa arkkuun, hyvästellä, laskea hiekkaiseen harjuun tai päästää tuhkana tuulen ja kanervikon seuraan. Me kädelliset voimme tehdä niin.

Minua ei tarvitse muistuttaa siitä, että mamma eli. En halua ruuhkaiselle parkkipaikalle roudaamaan muovisia kapistuksia hänen haudalleen. Ajattelen häntä jokaisena vuodenaikana, monessa kohdin. Joskus se on korvapuustin tuoksu tai savukkeen savukiehkura. Joskus froteinen aamutakki ja pitkään nukuttu aamu. Lastenlaulu tai satukirja. Napakka mielipide tai lakatut kynnet. Mitä  mamma tekisi tässä tilanteessa? Mitä mamma sanoisi tuolle paskiaiselle? Miten hän selvisi kaikesta surusta ja menetyksestä? Hän oli niin tyyni ja arvokas. Kävikö hän pohjalla? Hän oli kärsinyt niin paljon, mutta ei koskaan valittanut tai ollut katkera. Tiedän, että kiillotan hänen muistoaan. Ei hän ollut täydellinen. Otimme joskus yhteen. Mutta loistava esikuva hän oli.

Ei kai mammaksi tulla kuin elämällä. Pitkään.