lauantai, 19. toukokuu 2018

On vielä vähän matkaa tähtiin

Pariisin kevään laulaja-lauluntekijä Arto on sanonut, että niin kauan menee hyvin kun hänellä ei ole aavistustakaan mistä hän kirjoittaa. Hänen kappaleitaan on sanottu mm. unenomaisiksi. Ne on hieman moniulotteisia ja varmaan siksi puhuttelee osaa ihmisistä. Jokainen voi löytää kappaleista itselleen sopivan merkityksen. 

Tänä keväänä vein koirani eläinlääkärille, koska suussa on patti. Se tutkittiin vuosi sitten, ja patologin vastaus oli jokumikälie, vaaraton. Patti on vuoden aikana kasvanut ja halusin varmistua, mistä on kyse. Koira nukutettiin, röntgenkuvattiin ja otettiin koepala. Eräänä tiistaina sain sitten eläinlääkäriltä puhelun, että suussa on kasvain. En ala tässä syvemmin kertomaan tapauksesta. Lopputulema kuitenkin on se, että joudumme lopettamaan koiran tämän kasvaimen vuoksi vielä jonain päivänä. Itkun tyrskyt löi lujaa kehon läpi puuskittain. Koira on elämäni koira. Ensimmäinen oma ja luonteeltaan mitä rakastettavin. Se on ollut osa meidän arkea ja elämää 9 vuotta.

Saman viikon perjantaina menin yksin Pariisin kevään keikalle. Heidän uusinta levyä olin kuunnellut tosi vähän. Fiilistelin ennen keikalle lähtöä ja opettelin vähän kertosäkeitä että saisin keikasta enemmän irti. Matkakin meni uutta levyä kuunnellessa. Oli kaunis keväinen ilta ja uusi (käytetty) auto alla. Surun keskellä kykenin nauttimaan elämästä.

Keikka alkoi niin, että Arto tuli yksin paljettijakussaan lavan etuosaan teatterisavun keskelle, valojen alle kitaran kanssa. En tunne soittimia niin, että osaisin sanoa mikä se oli, ehkä puoliakustinen. Siinä hän seisoi, aikuinen mies, diskojakussaan, laulaen omaa biisiään - niin avoinna ja haavoittuvana. Tilanne oli todellakin unenomainen, kaunis ja herkkä. Kappale, jonka hän soitti ja lauloi on nimeltään Vielä vähän matkaa tähtiin.

Keikan jälkeen koin kappaleen aivan uudella tavalla. Se muistuttaa minua nyt ja loppuelämäni tästä ajasta, kun meidän rakas koira on vielä täällä, mutta kohta ei enää ole. "On vielä vähän matkaa tähtiin, olen onnellinen että nähtiin." Lepään koiran vieressä, juttelen sille mukavia, suukottelen sen sileää poskea. Tunnen huulieni alla kasvaimen joka meidät vielä erottaa. Kuumat kyyneleet valuu ja koira ehkä vähän ihmettelee, miksi itken. Sen häntä voi heilahtaa hiljaa pari kertaa. Kerron sille rakkaudesta ja kiitän sitä kaikesta. Vaikka se ei ymmärrä ehkä mitään, haluan ettei mitään jää sanomatta.

Tässä vielä ote  kappaleesta joka kolahti mun elämään täysillä tänä keväänä. 

"Tää on sulle
et koskaan jätä mua yksin
kaikki menee läpi
vielä eilen oli talvi ja nyt kesäpäivä

tunnen oudon tyhjyyden
ja tunnen lämmön
on vielä vähän matkaa tähtiin
mä olen onnellinen että nähtiin

joo mä voin olla hukassa
ilman mitään mihin palata
tää palapeli pala palalta
katoaa ja niin

taas

valo vaihtuu
yhä vaan oot siinä
ja pian tää loppuu
mut se on yksi uni vaan
huomaanko miten uusi jatkuu?

huomaatko miten se tapahtuu?

kurotan mun käden

kurotan mun mielen

kurotan mun sydämen

ehkä se riittää."

 

 

lauantai, 19. toukokuu 2018

Miksi maalata?

Mulle on alkanut valjeta miksi mun pitää maalata. Vain ja ainostaan siksi, että  voin rentoutua ja voin kehittyä. Koska olen vasta-alkaja, painopiste on kehtittymisessä. Tottakai onnistumisen tunnetta tarvitaan, muuten homma on mieletöntä. Jos joku sattuu pitämään töistäni, se on pelkkää bonusta. Olen aivan hyper, kun instassa yksi ammattitaiteilija (!) on peukuttanut jotain työtäni. Huudan ja tuuletan yksinäni innostuksesta. Nyt ei mennä siihen hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen. Nyt ollaan vaan vilpittömän onnellisia.

Jos joku rentoutuu maalamalla mustia neliöitä punaiselle pohjalle, on maalamisen tarkoitus täyttynyt.

Tällä haavaa onnistumissuhde on harmillisen alhainen. Akvarellien kohdalla ehkä 20 % luokkaa. Jonain päivinä kaikki työt onnistuu. Joskus sitä tahkoaa kuukauden niin, ettei saa niin mitään säilyttämisen arvoista aikaiseksi. Yritän hillitä sitä roskiskättä, sillä joskus on liian ankara itselleen. PMS höyryjen jälkeen nostaa roskiksesta täysin ryppyisen kuvan ja katsoo sitä, että täähän on oikeastaan aika kiva. Mutta rypyssä mikä rypyssä. En ala höyryraudalla niitä silittämään.

Maalasin ison akryylityön valtavalla vauhdilla ja vimmalla. Laitoin peliin muistonija unohdin kaikki säännöt. Tyyliä voisi varmaan luonnehtia naivistiseksi. Aloitin tekemään siltaa, mutta homman edetessä työstä tulikin vuoristonäkymä mereltä käsin. Rakastan sitä tunnetta kun uppoudun muistohin niin, että melkein haistoin suolaisen meriveden. Pidän työstä koko ajan enemmän, vaikka aluksi ajattelin, että  ehkä maalaan siihen päälle joskus jotain. Sitten kun olen parempi. Ei!  Se työ on tehty niillä avuilla joita minulla nyt on. Se kertoo tästä ajasta ja tuoreesta muistosta. Haluaisin kehystää työn, mutta en tiedä mistä saisin edullista kehystyspuuta. Kehystämössä laskua tulisi 150 euroa. Siinäpä olisi Hong Kongin paska-akryyliväreillä huitastu amatöörityö itseään arvokkaammassa seurassa. Vaikka mielummin minä tuon työn pidän kuin ne kalliit kehykset.

Laittaisin kuvan taulusta tänne jos osaisin. Tänään tein akvarellin johon yritin maalata veiputouksen. Se on vähän tökerö. Mutta melkein liikutuin kun maalasin sitä. Muistelin poikani kanssa tekemääni matkaa Kroatiaan. Meillä oli uskomattoman hieno päivä Plitvican kansallispuistossa. Otin vähän mallia matkamuistokalenterista, mutta aika äkkiä muistot ottaa vallan ja alan tehdä työtä tunteella. Prosessi oli hieno, vaikka lopputulos ei ollutkaan. 

lauantai, 12. toukokuu 2018

Rupsahtamisen armo

Joskus minullakin oli pitkä ja paksu tukka. Oli leukalinja, vyötärö ja sileä iho. Nyt poskipäät muistuttavat kasvojen muodosta, joka joskus oli. Naama leviää ja turpoaa joka suuntaan. Hampaat on samat, kuin kaksikymppisenä, mutta hieman oliivin vihreät ja jotenkin pienemmän näköiset. Vyötäröstä ei ole voinut puhua enää vuosiin.

Minä vanhenen. Siis rupsahdan.

Siinä on jotain helpottavaa ja armollista. Enää kukaan ei tuijota junassa koko matkaa Riihimäeltä Tampereelle. Kukaan ei lähde lenkillä seuraamaan. Kukaan ei kuolaa ravintolan naapuripöydässä. Kukaan ei saa minulta "mixed signals." Enää ei tarvitse miettiä niin tarkkaan, missä pimeällä liikkuu tai minne menee pyörälenkille. Toivottavasti kukaan ei enää vilauta liikkuvasta autosta. Voin pyllistellä puutarhassaan, eikä kenelläkään ryöpsähdä veri nivusiin. Uimarannalla ei ole niin mitään väliä.

Sitä muuttuu tavallaan näkymättömäksi.

Voisin ruokalassa sujauttaa myrkkyä jonkun annokseen. Voisin pölliä kaupasta porsaan fileen. Haluaisin joskus mennä korjaamaan marketin tuulikaapin ilmoitustaululta kaikki kirjoitusvirheet, jotka huomaan. Mustassa työasussa keltaisin heijastinnauhoin, voisin mennä maalaamaan valtavan töherryksen kunnantalon tiiliseinään. Cocktail-kutsuille pukeutuisin harmaisiin ruutuihin ja sujauttaisin makupaloihin wasabia. Jos vaan pääsisin Ruis-Rockin aidan yli, niin menisin, koska kukaan ei huomaisi. Tähänkö se perustuu, että jotkut vanhat ihmiset kiilaavat jonoissa. Koska he ovat yleensä näkymättömiä? Heidät huomataan vain jos he etuilevat.

 

torstai, 3. toukokuu 2018

Tuleeko ne oikeasti tyhjästä?

Meinasin saada tänään paniikkikohtauksen. Olin kampaajalla ja minun piti mennä istumaan sinne hiustenpesualueelle kahden tuntemattoman väliin. Tunsin sen kihelmöinnin päässä ja sen levottomuuden kun tekisi vaan mieli lähteä äkkiä pois. Istuskelin siinä silmät kiinni ja esitin, että kaikki ok. Hengittelin niinkuin psykologi on minua neuvonut.

Olen saanut kaksi paniikkikohtausta elämässäni. Molemmat lentokoneessa viime vuonna. Kerroin niistä "huono-oloisuuden hetkistä" työterveystarkastuksessa (hitto, mikä hölösuu) ja hoitaja laittoi minulle lähetteen psykologille. Psykologi vähän naurahti minulle kun keksin omia nimiä näille kahdelle hyvin epämukavalle hetkelle. Klassisia paniikkikohtauksia! Koitin änkyttää vastaan, että eihän minulla nyt sellaista ja eihän nyt tässä iässä. Kyllä, sinulla sellaiset ja kyllä, tuossa iässä.

Kun pesupaikalta lähti kaksi muuta asiakasta pois, sanoin kampaajalle asian laidan ja minua alkoi itkettää. Hän suhtautui hyvin, ei alkanut kaakattaa ja höösätä, joka vain pahentaisi tilannetta. Sain hengiteltyä ja nyyhkyteltyä kohtauksen pois. Ihan vähän jalat värisi ja tärisi vielä kun tukkaa leikattiin, mutta tilanne ei eskaloitunut sellaiseksi kuin lentokoneessa. Ehkä siksi, kun lentokoneesta ei pääse pois. Juttelimme siinä, että harmillisia nämä vaivat, varsinkin kun ne tulevat ihan tyhjästä. Vai tulevatko?

Ensinnäkin, pesupaikka muistutti todella paljon lentokonetta. Mustat nahkaiset tuolit ovat aivan kiinni toisissaan. Toiseksi, autoni tuntui hajoavan hetkeä aikaisemmin kaupungin vilkkaimmassa risteyksessä. Minulla oli drive- vaihde päällä, mutta auto ei meinannut kulkea eteenpäin ollenkaan. Jouduin ajamaan hirveillä kierroksilla ja auto alkoi haista palaneelta. Kolmanneksi, meidän auto on syttynyt aikoinaan ajon aikana tuleen. Ei hyvä kokemus, seitsemän vuotiaan tyttären kanssa moottoritiellä. Neljänneksi, olen viime päivinä katsonut Youtubesta tiedemiesten väittelytilaisuuksia koskien uskoa ja ateismia. Aihe kiinnostaa ja ahdistaa minua. Väittelyt  muistuttavat ja soimaavat minua siitä, että olen sekularismin kannattajana ihan väärässä työssä. Olen huijari. Viidenneksi, joka muistuttaa minua siitä, että en pääse töihin joihin haluaisin ja en halua töihin joihin pääsisin. Kouluttautuminen ei ole vaihtoehto, olen vähän yksinkertainen. En ymmärrä mitään mitä tenteissä kysytään. En ole elämässäni kirjoittanut ensimmäistäkään esseetä. Kuudenneksi, olen ollut luomisen vimmassa muutaman päivän. Olen maalannut ja kirjoittanut niin paljon kun kehtaan. Olen ennenkin huomannut, että luomisen jälkeen voi tulla lievä ahdistus. Tekeekö se minusta vain luovan ihmisen vai onko minulla kaksisuuntainen mielialahäiriö? Seitsemänneksi, varmaan edellisistä johtuen, olen nukkunut viime yönä alle kuusi tuntia. Minulle kahdeksan on minimi. Muuten alan voida huonosti. Ja kahdeksanneksi, olen taas tasapainoillut sen kanssa, saanko olla aidosti MINÄ. Miksi ihmeessä esittäisin mitään muuta. Paljastanko itsestäni liikaa? Olen kuitenkin todella turvallisuushakuinen. Päivitänkö turhan usein somea? Miksi teen sitä?

Miksi minä kipuilen näiden asioiden kanssa? Onko tämä vain kasvua, kohti aitoa, kohentelemantonta, anteeksi pyytelemätöntä minää, vai olenko mieleltäni heikko ja rikkinäinen?? Ainakaan en pyytänty kampaajalta anteeksi reagointiani. Mitä anteeksi pyydettävää siinä olisi ollut? Anteeksi kun olen tällainen? Pohjimmiltani uskon, että tällaiset tuntemuksen ja ajatukset ovat yleisiä ihmisillä. Eikä niissä ole mitään hävettävää. Olen herkkä ja pohdiskeleva.

Lapsen usko ja salatut elämät ei ihan riitä mulle.

 

torstai, 3. toukokuu 2018

Oivallus

I'm not confident.

I'm not competitive.

I just do my best.