Yhdysvaltalaiselokuvassa The bucket list, kaksi parantumattomasti sairasta miestä haistattavat pitkät sairaalahoidolle, lähtevät reissuun ja toteuttavat unelmiaan ennen viikatemiehen vierailua. Tästä elokuvasta on yleistynyt termi, bucket list.

Minun unelmieni toteuttaminen on jatkuvasti käynnissä ja toisaalta täysin jumissa. Ajattelen kyllä kuolemaa, liikaakin. En kuvittele eläväni ikuisesti, niin kuin en olettanut David Bowienkaan elävän. Olin hämmästynyt siitä, miten hämmästyneitä hänen faninsa olivat idolinsa kuolevaisuudesta.

Iso osa unelmistani on toteutunut. Sain poikaystävän josta unelmoin, äitiyden, vakituisen työn, oman kodin ja lopulta oman talon sekä pihan. En koskaan ole pitänyt näitä asioita itsestäänselvyytenä.

Koko aikuisikäni olen haaveillut olevani normaalipainoinen. Kaksi kertaa olen laihtunut niin sanottuun normaalipainoon, ja lihonnut kaiken takaisin korkojen kera. Lopulta unelmoin, että voisin olla tyytyväinen kehooni juuri sellaisena kun se on. 

Itsensä hyväksyminen on minulle vaikein asia elämässä. Vaikein.

Olen saanut matkustaa, rakastaa, omistaa, oppia, tyyntyä, rohkaistua ja hyväksyä. Vielä pitäisi enemmän keskittyä, avautua, uskaltaa, unohtaa, antaa anteeksi ja antaa palaa.

Elän välillä kuin käsijarru päällä. Istun autossa, nokka menosuuntaan, moottorikin hyrisee, päämäärä näkyy, mutta en kuitenkaan uskalla vapauttaa käsijarrua. Joku asia voi olla ihan hyppysissä, hajuetäisyydellä, mutta katson vain etäältä. Sydän saattaa hakata ja aivot sauhuta, mutta olo on kuin lapsena ensikertaa ennen syvään päätyyn hyppäämistä. Ei vaan uskalla.

Olen analysoinut tätä olotilaa paljon. Olen kysynyt itseltäni, mikä on pahinta mitä saattaa tapahtua. Olen tiivistänyt laajaa vastausten kirjoa kahteen asiaan. Ja ne johtavat siihen elämän vaikeimpaa asiaan. Pelkään, että joku sanoo, että olen tyhmä tai että näytän läskiltä. Mikä tietysti on hirveän itsekeskeistä, koska  todennäköisesti kukaan ei edes kiinnitä minuun mitään huomiota. Luulen, että ihmisillä on harhoja sen suhteen miten paljon muut kiinnittävät heihin huomiota.

Haluaisin oppia soittamaan rumpuja, oppia puhumaan saksaa tai espanjaa, ratsastaa hevosella, laskemaan ala-asteikäisten matematiikan tehtäviä, tekemään oman veroilmoitukseni. Haluaisin ajaa autolla ihan täysillä rallia, osallistua mosh pittiin ja näytellä kesäteatterissa.

Koska tietoisesti pyrin tekemään elämästäni tyydyttävää ja pyrin riisumaan niitä panssareita mitä minulla on, toteutin yhden asian. Hankin itselleni vesivärit. Oikeat akvarellit oikeasta taiteiljatarvikekaupasta. Olin ällistynyt värien intensiteetistä. Olin kuvitellut, että kaikki maalavat niillä peruskoulun kuuden värinapin paleteilla, joilla ei oikasti saa mitään aikaiseksi. Huomasin, että ensin pitää olla kunnolliset välineet. Käsitin, että olin varonut sitä luovuuden oveen koputtelua, koska luovuus voi nielaista minut. Opin muutaman viikon aikana, että en voi maalata illalla liian myöhään. Menen ylivirittyneeseen tilaan. Kun teen käsillä olevaa työtä, ajattelen jo seuraavaa.

Minun on ollut pakko maalatessa käsitellä minussa olevaa miellyttämisen tarvetta ja hyväksytyksi tulemisen vaatimusta. Lapsena piirsin jatkuvasti ja sain huomiota ja kehuja aikaansaannoksistani. Yläasteella olin se tyttö, joka on hyvä piirtämään. Tarvitsin sellaista huomiota nolottavan paljon. Jopa identiteettini rakentui tuon lahjani varaan. Kun se lahja ei sitten yhteishaussa 1986 riittänytkään siihen mitä halusin, poltin kaikki piirustukseni mitä löysin. Olin draamakuningatar. Voin huonosti. Vihasin itseäni. En osannut laittaa asiaa minkäänlaiseen perspektiiviin. Lopetin piirtämisen kuin seinään. Noin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Kun ajattelen tuota nuorta itseäni, tunnen myötätuntoa ja ihmettelen, kuinka syvällä omassa perseessä pää voi olla.

Ehkä siksi minun on ollut vaikeaa aloittaa joitakin uusia asioita, kun minun on vaikea kestää epäonnistumisia. Ja siksi, että koen joskus vastoinkäymiset epäonnistumiseksi.

Hankittuani uudet vesivärit, olen maalannut kahdelle tuttavalleni pienet taulut. Typerät aivoni syöttävät minulle mielikuvia siitä, miten nuo kaksi ihmistä  kohtauttavat olkapäitään ja tuhahtavat, että mitähän se nyt itsestään kuvittelee. Mutta he olivatkin tosi otettuja lahjasta. Toinen oli syvästi liikuttunut. Halusin koskettaa heitä jotenkin. Osoittaa, että olemme kokeneet yhdessä jotain merkityksellistä. Järkevä puoli minussa ajatteli, että tulipa tehtyä, tykkäävät tai eivät.

Tehdäänkö taidetta itselle vai muille?

Lapsena kävin ryhmäsoittotunneilla ja opettelin kaksi ensimmäistä Michael Aaronia pääosin korvakuulolla. Opetus ei ollut tasokasta ja motivaationi teorian opiskeluun oli vähäinen. Odotin vesi kielellä pianotunnin loppumista ja pääsyä R-kioskille ostamaan sitruunapommeja ja merkkareita.

Muutama vuosi sitten menin pianotunnelille yksityisoppilaaksi. Päätin, että nyt ne nuotit opitaan. Ei opittu. Opettaja sanoi, että ei keskitytä niihin nuotteihin, vaan opettele omalla tavallasi haluamiasi kappaleita koska olet lahjakas. Ei siitäkään mitään tullut. Opettajani oli todella mukava ja kannustava, mutta jännitin häntä niin paljon, että käteni tärisivät enkä osannut tunnilla enää puoliakaan siitä mitä kotona. Lopetin homman tarkoituksettomana. 

Uskon, että nuo henkiset käsijarrut ovat olemassa suojellakseen meitä. Nykyään kun on niin muodikasta olla oman mukavuusalueen ulkopuolella. Pitäisi uskaltaa sen verran, ettei kaduta tekeminen eikä tekemättä jättäminen. Hitto kun pitää pelata varman päälle.

Tarvitsenko uskallusta, terapiaa vai betasalpaajia?

Olen kuitenkin monesta uskalluksestani onnellinen ja ylpeä.

Tein aloitteen tutustuakseni mieheeni.

Menin aerobiciin.

Kävin verhoilukurssin ja kansalaisopiston puutyökurssin.

Rakensimme talon.

Osallistuin Pirkan pyöräilyyn.

Korjasin välini vanhaan ystävään.

Opetin lapseni ajamaan autoa.

Vaihdoin ammattia.

Pidin puoleni.

Koulutin koiran.

Säilytin läheiset välit isoäiteihini heidän kuolemaansa saakka.

Laitoin perheen etusijalle.

Menin laulutunneille.

Menin uimaan Seurasaaressa.

Luovutin verta.

Kävin aikuisten protun.

Olin kaverina vanhukselle.

Selätin klaustrofobian.

Uskalsin lentää.