Luulisin, että meillä on melko siistiä. Onhan meillä koirankarvaa ja nytkin on tiskejä tiskipöydällä ja likaiset olkkarin ikkunat. Mutta jos Lempi-täti soittaisi, että on puolen tunnin päästä meillä, niin saisimme siivottua kämpän aivan siistin näköiseksi siinä ajassa. Paitsi että miksi pitää siivota jos joku tulee? Sitäpä olenkin saanut miettiä, sillä vedin itseni aivan piippuun kun lapset olivat pieniä. Luulin että lelut on oltava kategorisesti omissa lelulaatikoissaan. Mies kun siivosi HYVIN HYVIN HARVOIN lasten huoneita tai sotkuja, hän veti lumikolalla kaiken samaan kasaan ja siitä iloisesti värikynät ja barbit Brion junaradan kanssa samaan laatikkoon. Olen höllännyt siisteyden kanssa hirveän paljon. Joskus meillä imuroitiin sängyt säännöllisesti ja vietiin petauspatjat, täkit ja tyynyt mattotelineelle tampattaviksi. (huutonaurua)

Teininä mikään ei kiinnostanut minua niin vähän kuin matematiikka ja siivoaminen. Koko omaisuus oli  lattialla 40 cm mattona ja sieltä noukin vähiten likaiset vaatteet aamulla päälleni ja kouluun. Kyllä minulle siitä räpätettiinkin. Aika ilkeästikin. Jäi vähän hampaankoloon.  Ehkä siksi minusta tuli pikkuisen neuroottinen kun aikuistuin, sen siisteyden kanssa. "Jos joku tulee käymään", on takonut päässäni varmaan tuhansia kertoja. Luulin kai että minun arvoni on jotenkin riippuvainen siitä kuinka siistiä meillä on. Siinä mitattiin minun kyvykkyys asua poikaystävän kanssa ja lopulta olla äiti. Nyt siivoan omaksi mielikseni. Tykkään siitä että tavaraa on aika vähän ja ne ovat jotenkin harmonisesti aseteltu, oikealla paikallaan.

Mutta muistellaan vähän menneitä. Sukulaisuussuhteita paljastamatta, eräs pariskunta oli myymässä omakotitaloaan joskus 80-luvun lopulla. Autoin siivoamaan siellä asuntoa myyntikuntoon. Luoja että me hinkattiin ihan kaikki. Kostealla mopilla pyyhittiin niin seinät kuin sisäkatotkin. Ikkunat luonnollisesti pestiin ja todennäköisesti  matotkin jollain höyrypesimellä. Siellä oli niin siistiä että sairaalan infektio-osaston olisi voinut muuttaa osoitteeseen. Uuvuttavan siivousurakan kohde, asunnon potentiaaliset ostajat tulivat käymään. Arvatkaa millä sanoilla talon emäntä otti vieraat vastaan. Arvaa.

"Anteeksi kun täällä on niin sotkuista." Minä 19 v seisoin silmät teevateina ja katsoin lastulevykattoa jonka olin juuri pessyt ja huuhdellut ja kuivannut. En saanut sanaa suustani eikä minun tarvinnutkaan. Olin vain sivusta seuraaja. Se oli sananota jota en todennäköisesti ollut kuullut koskaan aikaisemmin, ainakaan äitini suusta. Kuulin saman lauseen vuosia myöhemmin uusien alakerran naapurieni rouvan suusta kun menin siellä käymään. Lapseton työssäkäyvä pariskunta joiden tulotasoa me opiskelija-äitiyslomalainen saatoimme vain..ei  nyt kadehtia, mutta ehkä odottaa kaukana kaukana siintävänä asiana. Siinä täydellisen siistissä, kauniisti sisustetussa asunnossa sain kysyttyä rouvalta,ai millä lailla? (on sotkuista). Hän heilautti kättään ja sanoi, no nuo vaatteetkin tuossa hujan hajan. Iskusta ostetun nojatuolin selällä oli siistisi viikattu beige, ehkä kashmir villatakki. Kaksi kerrosta ylempänä meillä asui kaksiossa neljä ihmistä ja olohuoneessa levällään lasten majat, patjat, puhtaat pyykit, likaiset pyykit, lelukopat katollaan ja miehen opiskelukirjat. Mitähän olin siinä tilanteessa ajatellut? Ehkä, että en koskaan voi kutsua näitä ihmisiä meille. Mutta kutsuin kuitenkin. Ja kivaa oli joka kerta.

Olen minä sotkuisissakin kodeissa vieraillut. Se on selllainen epäuskoinen tunne kun tajuaa tulevansta hirveään läävään. Yksi kaverini asui monta vuotta yksin. Hän teetti keittiöremontin. Ja sitten kutsui minut katsomaan koiranpentua ja samalla uutta keittiötä. Hän ei sanonut, että anteeksi kun täällä on näin sotkuista. Mutta lähti hakemaan siskontyttöään juna-asemalta ja pyysi minua odottamaan sen aikaa hänen luonaan. Siinä uudessa keittiössä en erottanut missä tiskiallas on. Likaisia astioita, koiranruokapusseja, talouspaperirullia , tyhjiä ruokapakkauksia oli välitilan korkeudelta. Haju oli melkoinen. Kertaalleen liotetut koiranruokapapanat lojuivat limaisina käytettyjen kahvinsuodatinten kanssa. Roskikset oli niin täynnä, että niihin ei mahtunut roskia joten jätteet kertyivät pöydälle. Minä en voinut pitää näppejäni erossa siitä kaikesta. Siivosin keittiön ja kaivoin tiskialtaat esiin astioiden alta. Meillä oli silloin mielestäni niin läheiset välit, että saatoin niin "joutessani" tehdä. Enää en tekisi. Mutta ei se ollut pahinta mitä olen kokenut.

Aikoinaan minulla oli uusi työkaveri joka tuli jotenkin liian lähelle. Jos kerroin pitäväni merkkareista, hän ilmestyi seuraavana päivänä töihin tuoden minulle merkkareita. Jos kerroin pitäväni jostain artistista hän meni samana päivänä cittariin ostamaan artistin levyn "itselleen" ja poltti minulle kopiot. Useat kerrat hän kutsui minua heille milloin kasveja hakemaan tai milloin mitäkin. Kerran sitten lupasin pistäytyä ja ensin olimme pihalla. Heillä oli siellä melko rento meininki. Ihania leikkipaikkoja lapsille, iso puumaja, eläimiä häkeissään ulkona. Heillä oli myös kanoja. Monia kanoja. Minusta se on todella hienoa, että joku kasvattaa itse ruokansa ja syö vain oikeasti vapaan kanan munia. Mutta nämä kanat olivat niin vapaita, että ne menivät taloon sisälle miten halusivat. Kun astuin hämärästä eteisestä -joka pursusti valtavia vaateröykkiöitä- olohuoneeseen, meinasin lentää perseelleni. KOKO talo oli vuorattu vanhoilla räsymatoilla. Lattiapintaa ei näynyt missään ja tuoksu oli mitä orgaanisin. Talon emäntä kertoi olkapäitään kohauttaen, että heillä ei ole siivottu moneen vuoteen. Kukaan ei jaksa. Ja kanatkin asuu sisällä vuoden ympäri. Todennäköisesti olen keksinyt jonkun tekosyyn rynnistää sieltä talosta ulos niin pian kuin suinkin.

Tuollaisen kokemuksen jälkeen minun on otettava kuuma suihku runsaalla Happy Hippy suihkugeelillä ja siivottava oma asuntoni putipuhtaaksi. Lakanta lentää pyykkikoneeseen ja hampaat pestään kolme kertaa peräkkäin. 

Ehkä sellainen järkevä keskitie on tässäkin hyvä. Jokainen saa elää tavallan ja pyytää anteeksi vierailta mitä haluaa, vaikka olemassaoloaan. Mutta asua nyt kanojen kanssa kun taloudessa elää lapsia. Jotain rajaa.